Saksa on sekaisin

Eilistä luentoa oli siirretty kahdella tunnilla eteenpäin professorin toimesta, koska Saksa pelasi Ecuadoria vastaan neljältä, ja kaikkienhan piti tietysti se nähdä. Kun luento sitten lopulta loppui vartin yli kahdeksan, en kerennyt enää lähteä Kölniin seuraamaan isompaan väentungokseen Ruotsin ja Englannin mittelöä.

Enkä toisaalta olisi ehkä halunnutkaan lähteä. Meno vaikutti aika hulvattomalta jo Aachenissakin. Täysin jalkapalloilulle pyhitetty Pontstraße oli puoli yhdeksän aikaan täysin tukossa. Odottelin pysäkillä kiltisti saapuvaa bussia, ja ihmettelin, millaisessa poliisiautosaattueessa meinasivat saada sen tulemaan siitä massasta läpi.

Hetken kuluttua paikallisen linja-autoyhtiön, ASEAG:n, toimihenkilö tuli radiopuhelimensa kanssa kyselemään pysäkkiläisiltä, mihin he olivat menossa ja neuvoi sitä mukaa siirtymään hieman syrjempään pystytetyille väliaikaispysäkeille.

–Eipä vaikuta mun elämään millään tavalla, olisi näin ollen minulta täysin valheellinen toteamus jalkapalloilun MM-kisoista vuonna 2006. Huolimatta siitä kiinnostivatko ne minua vai eivät.

Plussa ja linkkusveitsi: Pure jenkki

Aamu Luzernissa meni kaupungin vanhaa muuria pitkin kävellessä ja siihen liitettyihin torneihin kavutessa. Tytöille riitti pariin torniin kiipeäminen puisia rappusia pitkin. Itse kiipesin sitten siihen viimeiseenkin, jonka katolta avautuivat kieltämättä huikeat näkymät kaupunkiin.

Luzernissa, niin kuin muissakin Sveitsin kaupungeissa, oli merkillepantavan paljon sorsia, eritoten joutsenia. Ja vaikka laulujoutsen Suomen kansallislintu onkin, en tuntenut minkäänlaisia kansallistunteen aiheuttamia väristyksiä.

Sorsia ja eteemme avautuvaa järvimaisemaa ihaillessamme kävimme ostamassa viereisestä kioskista jäätelöt. Siinä missä GB Glace tunnetaan Saksassa nimellä Langnese ja Tsekeissä nimellä Algida myydään täysin samaa tavaraa Sveitsissä Lusso-nimen alla. Merkillistä.

Kun olimme käyneet tsekkaamassa vielä Bertel Thorvaldsenin 1820-luvulla, Pariisissa syyskuussa 1792 kuolleiden sveitsiläiskaartilaisten muistoksi kallioon nakertaman, kuolevaa leijonaa esittävän, valtavan muistomerkin, ja syömässä vähän paikallista kebabia, olimme valmiita siirtymään kohti seuraavaa kaupunkia ja uusia haasteita.

Muutaman tunnin kestäneen ajomatkan aikana kohti Interlakenia, ajoimme muutaman kerran vuorten läpi. Kymmenen kilometriä tai jopa pidempiäkin tunnelinpätkiä läpäistyään ei voi enää pitää muutaman kympin suuruista tiemaksua enää kovinkaan kohtuuttomana. Olisi ihan mielenkiintoista tietää paljonko yhden tuollaisen tunnelikilometrin rakentaminen ja ylläpito maksaa.

Hostellimme Balmer's tuntui olevan tähänastisista eniten backpacker-tyyppisin. Tilat olivat ahtaat ja paikoin jopa hieman nuhjaantuneet sekä pölyiset. Hostellin historiasta kertoivat seinille ripustetut lukuisat lehtiartikkelit ja valokuvat. Perustajakin, itse herra Balmer, oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin. Kaikesta välittyi tunne, että olimme saapuneet johonkin kulttimaineen saavuttaneeseen paikkaan. Joka tapauksessa, pidin hostellista ja sen täyttämästä porukasta heti ensivilkaisulla.

Jos herra Balmer oli sitten alun perin ollut Yhdysvalloista, niin kuin jostain lukemastani olin ymmärtävänäni, löytyi Interlakenista muutakin perin pohjoisamerikkalaista McDonald's- ja Hooter's-ravintoloiden muodossa. Tuntui jotenkin tyhmältä, että piti tulla sinne pienen pieneen vuoristokaupunkiin asti vain huomatakseen jenkkien ehtineen jo ensin. Emme menneet Hooter'siin kaljalle vaikka tytöt kuinka yrittivätkin vongata. Menimme sitten siihen ensiksi mainittuun. Itse en tosin syönyt mitään. Periaatteista on pidettävä kiinni.

Ilta hostellilla sujui rennosti Ranskan ja Sveitsin sekä Brasilian ja Kroatian mittelöitä seuratessa, olutta särpiessä ja hostellin ulkoilmagrillistä tilattua, ehkä parhainta koskaan syömääni hampurilaisateriaa sulatellessa.

Kun aurinko oli laskenut vuorten taakse oli aika siirtyä rentoon, yli 30 henkeä vetävään huoneeseemme. Kolmikerroksiset nukkumatasot olivat kieltämättä kovin erikoinen näky koska en ollut sellaisia nähnyt aikaisemmin kuin elokuvissa kuten La vita è bella. Illalla porukkaamme mahdollisesti aikaisemmin ahdistaneet jännitteet olivat viimeistään tipotiessään kun aloin Melissan kanssa tyynysotasille toisten nauraessa vieressä. Ilmeisesti alakerran nelirivistössä ei tykätty mekastuksestamme, ja jossain vaiheessa tultiinkin jo rauhoittelemaan. –No niin, nukutaanpas nyt taas välillä, yritin minäkin rauhoitella muita ja itseäni.

Plussa ja linkkusveitsi: Laskutoimitus

Aamulla, kukonlaulun aikoihin herätessämme (just joo), monikaan meistä ei varmaankaan muistanut olevansa Liechtensteinissa. Hektinen valtiosta-toiseen-rytmi saa aikaan sen, että jokaisena aamuna pitää hetkisen aikaa miettimän, missä sitä onkaan edellinen yö tullut nukuttua. Ja kenen kanssa.

Aamupahoinvoinneista selvittyämme, olimme melko valmiita jättämään minivaltion ja siirtymään pohjoiseen suuren Bodenjärven rannalle. Sitä ennen täytyi kuitenkin hoitaa pari asiaa.

Ensin kävimme hieman käppäilemässä Liechtensteinin pääkaupungissa, Vaduzissa. Turisteja, busseja ja turistibusseja oli joka paikka täynnä. Bongattuamme passeja leimaavan sinisen kopin jonkinlaiselta keskusaukiolta ja saatuamme muutamaa Sveitsin frangia vastaan leimamme, poistuimme melko nopeasti paikalta.

Seuraavaksi halusimme ajaa ylös vuorille nähdäksemme remontissa olevan Liechtensteinin prinssin linnan. Tai emme me sitä välttämättä remontissa olisi halunneet nähdä, mutta oli se aika huvittavan näköistä kun vanhan linnan kyljessä on nostokurki viriteltynä rakentajien avuksi. Eikö tuollaista vanhaa linnaa pitäisi kunnioittaa sen verran, että sitä korjattaisiinkin vain alkuperäisillä menetelmillä?

Kuten kartasta pystyy hyvin näkemään, Bodensee eli Bodenjärvi eli Sveitsin, Saksan ja Itävallan yhteinen Bodomjärvi on monta kertaa Liechteinsteinia isompi pinta-alaltaan. Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että järvi olisi mitenkään erityisen suuri. Eikä myöskään sitä, että olisimme jäämässä järven rannalle yöksi telttailemaan.

Hieman kaupasta eväitä ostettuamme siirryimme nauttimaan lämpimän, mutta maksullisen auringon paisteesta. Portilla ilman paitaa kekkuloiva rantavahti vaati meiltä muutaman euron maksun rannan ja uima-altaan käyttämisestä. Kun pääsimme sisälle, uima-allas osoittautui polven korkeutta matalammaksi, keltaisella vedellä täytetyksi lastenaltaaksi, eikä rannalla ollut edes hiekkaa tai kunnollista paikkaa pulahtaa järveen uimaan. Emme kuitenkaan antaneet tämän häiritä vaan asetuimme mukavaan asentoon nurmelle. Huolimatta siellä täällä huutelevista teineistä ja pääni yläpuolella surraavista öttiäisistä, olin kohta unessa.

Auringon paisteessa nukkuminen ei ole välttämättä kaikken mukavinta puuhaa, varsinkaan jos lämpötila lähentelee 40:ää astetta eikä tuule juuri ollenkaan. Enkä oikeastaan tajua miksi sitä tulee aina joskus harrastettua. Vielä enemmän hämmetystä aiheuttivat herätessäni kuumottavat jalkani. Niin, taisi se aurinkorasva unohtua sieltä jaloista. Ja juuri kun olin jonkun kanssa jutellut siitä, että jotkut miehetkin hankkiutuvat eroon mm. jalkakarvoituksestaan, en voinut enää muuta kuin toivoa, että tällä iällä jo melko reheväksi kasvaneet säärikarvani olisivat vielä pystyneet pelastamaan jalkani varmalta ihosyövältä ja amputoinnilta. Toiveikkaissa tunnelmissa hyppäsimme saun... autoon ja muutaman tunnin ajomatkan jälkeen olimme Luzernissa (Lucerne) (katso kartta).

Kun olimme päässeet hostellille ja saaneet auton parkkeerattua, lähdimme miltei välittömästi kävelemään kohti keskustaa. En ollut kuullut kaupungista aikaisemmin, mutta se tuntui olevan täynnä hyvin säilyneitä historiallisia ja romanttisia rakennuksia. Muiden muassa tämä kuvassa näkyvä Euroopan vanhin puusilta Kapellbrücke (1333), joka tosin oli tuhoutunut lähes täysin tulipalossa vuonna 1993. (Kiva 660-vuotissynttärilahja.) Sillalla olisi ollut lähes täydellinen paikka sanoa jotain, ja sen jälkeen koputtaa puuta, mutta en keksinyt mitään järkevää.

Luzern oli ehdottomasti Sveitsin Jyväskylä, hienoine vesistömaisemineen, yöllä mahtavasti loistavine valoineen ja siltoineen. Onhan se myös sijainniltaan Sveitsissä melko keskeinen. Kaupunki vaikutti siltä, että siitä voisi jopa pitää. Asukkaitakin mukavat 58000.

Illasta suuri osa meni edukkaan ravintolan etsimiseen keskustasta, mutta koska sellaista ei löytynyt, päätimme syödä sitten ainakin kunnon maisemalla, ja istuuduimme aivan veden äärelle melko hintavaan ravintolaan. Tarjoilijan toimitettua laskun, tajusimme, että pizzat olivat 20 Sveitsin frangin luokkaa, eli euroissa noin tuhannesosalla Kapellbrücken iästä vuonna 1973 kerrottuna.

Korkeasta hinnastaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, pizzat maistuivat ja maisemat olivat hienot. Siirryimme vielä varovaisesti Luzernin yöhön seuraamaan jalkapallo-ottelua Italia-Ghana. Hostellille paluusta ei ole enää selkeitä muistikuvia, mutta luulen sen tapahtuneen ennen puolta yötä. Noin kaksikymmentä henkeä vetävä hostellihuone toivotti minut kuitenkin tervetulleeksi vienolla kuorsauksellaan. En usko, kirvelevistä jaloistani huolimatta, kovinkaan monta sekuntia kuluneen peiton heittämisestä päälleni aivojeni siirtymisestä täydelliseen lepotilaan.

Plussa ja linkkusveitsi: Pieni mutta pippurimylly

Kun kännykkä herätti sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikaan iloisella tärinällään, en tuntenut ollenkaan väsymystä. Ehkä siitäkin johtuen, että olin kuunnellut viimeisen tunnin ajan käytävässä iloisesti lallattelevaa lapsukaista ja kironnut unohtuneita korvatulppiani. Japanilainen kämppäkaverini oli hiipinyt yläpetiinsä joskus kolmen aikoihin yöllä, joten siirryin turhia kolistelemasta eteisen kautta suihkuun.

Minulla ei ollut hostelleista aikaisempaa kokemusta kuin Amsterdamin ja Berliinin reissuilta. Missään muissa en ollut törmännyt vastaavanlaisiin lapsilaumoihin. Ehkä hostellin nimestä, Youth Hostel Zürich, olisi pitänyt jotain päätellä jo ennakkoon. Lapsissa on se raivostuttava puoli, että he ovat valveilla aina silloin kun ei pitäisi: illalla liian myöhään ja aamulla liian aikaisin, ja ovat pystyviä pitämään vieläpä melkoista mekkalaa molempina vuorokaudenaikoina. Minä kun olin luullut että lapset tarvitsevat enemmän unta kuin aikuiset. Känniääliöihin on sentään tottunut jo sen verran, ettei niiden pitämä matalampitaajuuksinen älämölö yleensä vaikuta uniini millään tavalla.

Aamupalapöydässä tuntui olevan melko hiljaista vielä vähän ennen yhdeksää. Se, onko Zürich lauantaisin kovakin biletyskaupunki, oli jäänyt meiltä tällä kertaa näkemättä. Kävimme vessasta vesipullot täyteen erinomaista hanavettä, pakkasimme laukut valmiiksi autoon ja suuntasimme kulkumme kohti tuntematonta.

Kohti keskustaa kävellessämme, huomasimme myös Sveitsissä monien ikkunoiden ja parvekkeiden reunuksille ripustettavan lippuja MM-kisojen aikana. Jotkut olivat varmuuden vuoksi ripustaneet useammankin eri maan lipun. Jos niistä joku vaikka sattuisi maailmanmestaruuden voittamaan. Omaa ja matkakumppanieni asiantuntijuuden tasoa kuvasi hyvin tässä vaiheessa noussut kysymys Sveitsin mahdollisesta mukana olosta kisoissa.

Ohitettuamme muutaman pankin näköisen rakennuksen saavuimme pian Zürichin järven rantaan johonkin satamantapaiseen. Horisontissa levittäytyvä jäähuippuinen vuoristomaisema, järveltä puhaltava vieno, viileä tuuli sekä pilvettömällä taivaalla helottava aurinko saivat minut tuntemaan itseni jälleen eläväksi olennoksi. Ihmiset ostelivat läheisestä kioskista jäätelöä ja liottelivat varpaitaan lämpimässä, kristallinkirkkaassa vedessä.


Suuntasimme kulkumme kohti Limmat-jokea ja keskustaa. Joutsenet sekä gondolintapaiset uiskentelivat joessa. Pysähdyimme monta kertaa ihmettelemään veden kirkkautta. Pohjaan pystyi näkemään, vaikka vettä olisi ollut useampikin metri. Jonkun onnettoman polkupyörä oli ilmeisesti edellisillan riennoissa tipahtanut virtaan. Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin todennäköisesti hypännyt sukeltamaan itselleni siitä kelpo menopelin.

Päivän museoannoksemme kävimme hakemassa Sveitsin kansallismuseosta, jonne opiskelijoina pääsimme sisään maksamalla kolmen frangin suuruisen pääsymaksun. Museossa oli melko paljon nähtävää, mutta jostain syystä emme jaksaneet viettää aikaamme siellä tuntia pidempään. Kiinnostavimmaksi kohteeksi museossa osoittautui ilmeisen vanha, todella iso karttapallo, jolta bongasimme silloisista Suomen kaupungeista muiden muassa Wassan, Wiborgin, Nykyrkyn, Rautalamibin sekä Abon.

Sitten tuli nälkä, ja pitkällisten etsintöjen jälkeen löysimme kuin löysimmekin kebab-kioskin, josta tytöt ostivat itselleen evästä. Itse olin langennut syömään pahimpaan nälkääni jo hieman aikaisemmin heti ensimmäisenä vastaan tulleella, melko itämaisen oloista, tulista sapuskaa myyvällä kioskilla. Lähes kymmenen euroa maksaneen aterian ostaminen sai vatsani vääntelehtimään muidenkin kuin mausteidensa takia. Hieman pihimpi kuolisi kaupungissa luultavasti nälkään.

Kävimme vielä tutustumassa Fraumünsterin kirkkoon pintapuolisesti ja Grossmünsteriin myös sisätilojensa osalta. Jostain syystä kirkot täytyy jokaisessa kaupungissa käydä katsomassa. Ehkä siksikin, että ne ovat yleensä päänähtävyyksiä. Kiinnostus niitä kohtaan alkaa kuitenkin kuihtua, kun tilillä on jo kymmenittäin kirkkokäyntejä eri kaupungeissa. Tämä jälkimmäinen oli sentään kahden valtavan pippurimyllyn näköisen torninsa ansiosta ehkä hieman tavanomaista persoonallisempi.

***

Seuraavan yön olimme aikoneet viettää Liechtensteinissa, joka jopa Forssaakin pienemmällä 160km²:n pinta-alallaan lukeutuu maailman pienimpiin valtioihin. Muutaman tunnin kestäneellä automatkalla oli kartan lukemisen lisäksi aikaa pohtia erinäisiä asioita, ja kun tajusin että olisimme kohta viimeisessä, saksaa virallisena kielenään käyttävistä kuudesta valtiosta maailmassa jossa en ollut vielä käynyt, valtasi mieleni merkillinen tunne. Vastaavanlainen tunne tiedetään olleen ainakin tyypillä, joka ensimmäisenä purjehti maailman ympäri, ja sen tajuttuaan tokaisi: –Äh, tässäkö tämä olikin?

Saavuimme Liechtensteinin pääkaupunkiin Vaduziin joskus vähän ennen kuutta. Kaupunki vaikutti jopa isommalta kuin olin odottanut. Emme onnistuneet eksymään tällä kertaa kovinkaan pahasti ja hostellimme löytyikin kotvasen kuluttua, kuitenkin kokonaan toisesta kaupungista, Schaanista, aivan Vaduzin pohjoispuolelta.

Hostellilla suojasin kaupunkikävelyllä palaneen nenänpääni 50-kertaisella suojavoiteella. Aloimme kuumeisesti miettimään, mitä erikoista voisimme tehdä nyt kun olimme sentään yhdessä maailman minivaltiosta. Kun kaupungin minigolfrataa mainostava esite osui silmiimme, olimme välittömästi myytyjä. Sen täytyi olla oikea laji.

Saimme 18:n reiän peluuseen käytettyä aikaa noin pari tuntia. Osittain se johtui siitä, että pelaamisesta ei meinannut tulla mitään, koska olin pyörtyä monta kertaa henkeäsalpaavien maisemien takia. Onnistuin kuitenkin jotenkin lopulta saamaan vähemmän pisteitä kuin kanssapelaajani ja näin ollen minut julistettiin leikkisästi assholeksi.

Päätimme pelin päätteeksi jäädä vielä syömään minigolfravintolaan pizzat sekä seuraamaan TV:n välityksellä kun Angola ja Portugali ottivat mittaa toisistaan. Tässä vaiheessa kiinnitin huomiota erityisesti kahteen seikkaan. Ensinnäkin, sveitsiläiseltä tv-kanavalta suollettu saksa kuulosti todella erikoiselta. Toiseksi, naapuripöydässä jo syötävien pizzojen seuraksi oli tarjoilija kantanut myös kaksi aivan järkyttävän isoa pippurimyllyä. Hetken luulin jo olevani vielä Zürichissä.

Päivä päättyi näyttävästi, joskin koleasti, auringon laskettua jonnekin Alppien taakse. Tuulessa pehmeän näköisesti huojuva viljapelto näytti niin houkuttelevalta, että olisin voinut sukeltaa sinne ja nukahtaa. Kävelimme kuitenkin takaisin hostellille. Seuraavana päivänä olisi luvassa aikaisen herätyksen lisäksi patikointia Liechtensteinissa, ajo pohjoiseen Boden-järvelle sekä sieltä takaisin etelään Luzerniin.

Plussa ja linkkusveitsi: Hodari on kuuma

Ote 8.9.2005 12:05 kirjoittamastani tavoitelistasta vaihdon ajalle:

Tavoite 3 - Matkustelu:
Käyn vuoden aikana ainakin seuraavissa Euroopan maissa: Hollanti, Belgia, Luxemburg, Ranska, Itävalta. Toivottavasti myös seuraavissa: Italia, Espanja, Tsekki, Slovakia.

Päätavoitteista oli siis käymättä enää Luxemburg, jos rajakosketus pienessä belgialaisessa Kelmiksen kylässä lasketaan valtiovierailuksi.

Jostain syystä en ollut vaihdon alussa pitänyt Sveitsiin matkustamista kovinkaan kiinostavana tai todennäköisenä vaihtoehtona. Asiaan oli tulossa kuitenkin muutos, kun minua pyydettiin yllättäen lähtemään mukaan viikon mittaiselle autoreissulle Luxemburgin kautta Sveitsiin ja Liechtensteiniin.

***

Osa 1: Hodari on kuuma

Seisoin laukkuni kanssa risteyksessä ja odottelin saapuvaa kyytiä. Aurinko paistoi jo aamulla vähän ennen yhdeksää todella kuumasti. Nörtinvalkoisesta ihostani kuka tahansa olisi pystynyt päättelemään viettäneeni viime päivinä turhan paljon aikaa sisätiloissa. Unirytmini sekaisuudesta johtuen en ollut edellisenäkään yönä nukkunut kuin muutaman tunnin. Olin siis todellakin loman tarpeessa.

Suunnittelin jo innokkaana korjaavia toimenpiteitä, kun Henna kaarsi Astrallaan kulman takaa ja nappasi minut kyytiin. Istahdin apukuskin paikalle. Noudettuamme Raisan, Melissan ja Priscillan Westbahnhofin läheisyydestä, olimme jo matkalla kohti Luxemburgia.

Luxemburgista tiesin ennakkoon sen minkä kaikki Kummelin Storiesin nähneet tietävät: Se on noin Forssan kokoinen alue. (Mikä ei tietysti pidä paikkaansa: Luxemburg 2586 km², Forssa 254,7 km².) Tiesin myös, että polttoaine on siellä huomattavasti halvempaa kuin Saksassa. Kun 95 oktaaninen menovesi kustantaa Aachenissa yli 1,35 euroa litralta, Luxemburgista samaa ainetta saa noin parikymmentä senttiä halvemmalla. Siinä siis yksi syy, miksi reittimme oli valittu kulkevan tämän noin kymmenen kertaa Forssaa suuremman alueen lävitse.

Saavuimme pääkaupunkiin Luxemburgiin noin puolenpäivän aikoihin. Käytyämme kävelemässä muutamilla kaduilla, katsastamassa joitain satunnaisia vanhoja rakennuksia (joista suurin osa lienee ollut pankkeja, kts. kuva), palatsin edessä partioivaa sotilasta sekä näköaloja, oli aika lähteä lounaalle. Tarjolla oli kahdenkymmenen euron hintaisia annoksia. Sitten oli Pizza Hut, jossa nöyrryimme syömään noin kahdeksan euron hintaiset pizzat. Sen minkä polttoaineessa säästimme, hävisimme ylihintaisessa ruuassa.

Ostettuamme postikortit todistusaineistoksi, olimme jo melko valmiita lähtemään kohti Sveitsiä ja sen asukasluvultaan suurinta kaupunkia Zürichiä.

Kartanlukijan elämä ei ollut helppoa sen jälkeen kun olimme ylittäneet Ranskan rajan. Ranskalaiset eivät luonnollisestikaan välitä ovatko tienumerot merkattu oikein kyltteihin, tai osoittavatko kyltit yleensäkään oikeaan suuntaan. Luxemburgin lähistöllä tuli ajettua muutama kymmenen kilometriä kunniakierroksia. Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, kumpiko harmittaa enemmän: se, että tajuaa ajaneensa väärää moottoritietä, väärään suuntaan kymmenen kilometriä, vai se, että tajuaa korjattuaan suuntansa ja ajettuaan kaksikymmentä kilometriä takaisin päin, ettei ollut alunperin ollutkaan menossa väärään suuntaan. Joka tapauksessa jälkimmäinen vaihtoehto naurattaa enemmän.

Ranskan puolella ajettaessa tiet olivat kohtalaisen hyväkuntoisia. Siitä joutui tosin maksamaan kovan hinnan. Kolmella pisteellä meiltä ryövättiin yhteensä yli kymmenen euroa tienkäyttömaksuja.

Ohitettuamme Strassbourgin onnellisesti, mutta hieman harmitellen: –Tuollakin olisi ollut kiva käydä, aloimme lähestyä Baselia, Sveitsin väkiluvultaan kolmanneksi suurinta kaupunkia. Saavuimme siis Sveitsin valaliiton alueelle. Kun tullikoppi oli suoraan edessämme, alkoi takapenkiltä kuulua vaikerointia: –Voi ei, olen unohtanut passini kotiin. Muut ojensivat passinsa aseistetulle tullinaiselle ja ajettuamme käskystä auton sivummalle hiljennyimme epätoivoiseen rukoukseen. Priscillalla oli mukanaan vain amerikkalainen ajokortti, ja kymmenen minuutin odottelun jälkeen selvisi, että hän ei ollut tervetullut Sveitsiin.

Käytyämme pikaisesti läpi mahdollisia vaihtoehtoja aina Strassbourgin USA:n konsuulatissa vierailemisesta väliaikaispassin hankkimista varten Priscillan salakuljettamiseen takakontissa, päädyimme siihen lopputulokseen, että kaikista järkevin vaihtoehto hänen ja meidän tulevaisuutemme kannalta olisi hänen paluunsa välittömästi Aacheniin seuraavalla maitojunalla.

Läheisestä pikkukylästä löytyi juna-asema, jossa avulias, englantia puhuva lipunmyyjä käytti ainakin parikymmentä minuuttia aikaa soitellen erinäisiin numeroihin ja etsien Priscillalle edullisinta junareittiä takaisin Saksaan. Ongelmana oli hänen edelleenkin puuttuva passinsa, koska monet junista menisivät Sveitsin kautta. Lopulta lipunmyyjän paras tarjous oli yli sata euroa maksanut junalippu, jonka Priscilla joutui hampaat irvessä ostamaan. Kaiken lisäksi matka Aacheniin tulisi kestämään koko seuraavan yön. Priscilla oli sitä mieltä, että hän ei pystyisi enää liittymään myöhemmin seuraamme, joten kun kaarsimme juna-aseman pihasta takaisin kohti Baselia, yksi oli joukosta pois.

Takaisin raja-asemalle ajaessamme mietimme, tulisiko takakonttimme tarkastetuksi. Voisimmehan aivan hyvin yrittää salakuljettaa passittoman rajan toiselle puolelle. Ja kaikkien järkytykseksi, samat tullimiehet, jotka varmasti tunnistivat meidät naurusta päätellen, myytyään meille 30 euroa maksavan, tuulilasin sisäpintaan kiinnitettävän tienkäyttömaksutarran, toivottivat meille vain hyvää matkaa vilkaisemattakaan takakonttiin.

Vähän ennen Zürichiä pistäydyimme huoltoasemalla katsastamassa paikallisen hintatason, sekä nostamassa automaatista paikallista valuuttaa: Sveitsin frangeja. Hetken kiertelyn ja vessassa käynnin jälkeen totesimme, että kaikki tuntuu olevan budjetin pienuuden ja siihen kohdistuvien satunnaisten erien takia meille liian kallista. Päätimme lähteä huoltoaseman pihalle piknikille.


Ennen huoltoasemalta lähtöä piti käydä vielä tankilla. Sveitsin hintataso polttoaineen osalta tuntui olevan hieman, muttei juurikaan kalliimpi kuin Luxemburgissa. Tankkaajaa oli ajateltu myös muovihanskojen muodossa, mikä oli aika huvittavaa.

Erinäisten, mielenkiintoisten, jopa julkaisukelpaamattomien vaiheiden jälkeen saavuimme Zürichin hostellille noin kymmenen aikoihin illalla. Sen voin paljastaa, että melko monta kaupunginosaa tuli jo nähtyä ja yhdestä hotellista kävimme hakemassa kartan suunnistamisen helpottamiseksi.

Hostellilla meillä oli edessämme uusi ongelma. Paikkoja oltiin saatu varattua vain kolmelle. Minua odotti siis yö autossa tai hostellihuoneen lattialla nukkuen. Ehdotin tytöille, jos he vaivihkaa sisäänkirjautuessaan voisivat tiedustella mahdollisista vapaista paikoista hostellissa yhdelle miespuoliselle henkilölle.

Tytöt palasivat ulos iloinen yllätys mukanaan: minulle olisi paikka vapaana, kun vain menisin tiskille ilmoittautumaan puolen tunnin sisällä. Emme tietenkään kehdanneet mennä saman tien takaisin sisään, koska tytöt olivat keksineet seuraavan peitetarinan: –Yksi poika on varannut jo toisesta hostellista huoneen, mutta haluaisi tulla meidän kanssa tänne, olisiko teillä vapaita paikkoja?

Kun astelin noin kymmenen minuuttia myöhemmin hostellin vastaanottopisteelle, virkailija oli yllättynyt nopeasta saapumisestani. Sain kuitenkin käteeni lakananipun maksettuani ensin reilun kahdenkymmenen euron suuruisen maksun. Myös aamupalan luvattiin kuuluvan hintaan.

Otimme vielä aulabaarissa yhdet Heinekenit unien varmistamiseksi. Seuraavasta päivästä olisi tulossa vähintäänkin yhtä uuvuttava, kun tarkoitus oli kävellä Zürich läpi ja ajaa vielä illaksi Liechtensteiniin. Päätimme mennä siis ajoissa nukkumaan.

Pallon perässä

Siis mitä ihmettä. Onko tänään Saksan itsenäisyyspäivä?

Katsokaa nyt näitä ihmisiä (Aachenista, kaupungintalon takaa):

Kyllähän siellä Kölnissä riitti näkemistä vielä messujen jälkeenkin. Kävin tosin ensin hieman kävelyretkellä. Halusin tutustua hieman paremmin tähän lähellä sijaitsevaan, mutta ah niin tuntemattomaan miljoonakaupunkiin.

Halusin nähdä Aachener Weiherin, koska Pipsakin oli käynyt siellä. Tällaiseltahan se "Kölnin Woodstock" sitten näytti. Paristakin eri kulmasta otettuna.


Kieltämättä tunnelma oli vähän suurkaupungille ominaista. Päätin istahtaa hetkeksi penkille lepuuttamaan kipeitä jalkojani. Sain olla rauhassa sen pari minuuttia, kun hieman intialaisen näköinen, parrakas kaveri tuli tarjoamaan minulle selvännäkijän palveluitaan. –Näen kasvoistasi, että sinulla on onnellinen tulevaisuus. Ojenna kätesi, niin voin voin lukea lisää. Naureskellen kiittelin vain kovasti tarjouksesta. Kyllähän hän tietysti näkisi tulevaisuuteeni, mutta en minä sinne halunnut nähdä.

Joku laitapuolen kulkija pilasi mystisen tunnelman kahlaamalla lammen rannalla ja huutelemalla jotain hävyttömyyksiä. Päätin kiertää lammen kerran ympäri ja jatkaa kulkuani vielä kauemmas kaupungin länsiosiin. Nurmikentille oli levittäytynyt suuri määrä auringonpalvojia ja muita, erittäin rennon oloisia ihmisiä. Kaikki oli niin kuin missä tahansa rannalla. Ainoa mikä puuttui, oli uimakelpoinen vesi.

Olin kävellyt jo toista kilometriä kohti kaupunginpuisto Lindenthalia, kun tajusin etten tietäisi mihin aikaan Saksa aloittaisi avausottelunsa Costa Ricaa vastaan. Aloin tutkailla juuri hankkimaani näppärän kokoista opaskarttaa, löytääkseni lähimmän metropysäkin. Kartalla näkyi suuri määrä pieniä s-kirjaimia, joiden oletin olevan S-Bahn-pysäkkejä. Suuntasin kulkuni lähimmälle.

Kun pysäkkiä ei alkanut löytymään mistään, katsoin s-kirjaimelle selityksen kartan reunasta. Se tuli sanasta Schule, joka tarkoittaa koulua, jollaisessa paikassa minun olisi pitänyt myös oppia lukemaan karttoja.

Muistin taas sen pelin. Soitin norjalaiselle kaverilleni. Hän osasi kertoa pelin alkavan kuudelta. Minulla oli siis puoli tuntia aikaa pelin avaukseen. Saksa pelaisi kohta Costa Ricaa kahville, ja minä olin jo sellaisella.

Käänsin katseeni epätoivoisena bussipysäkin mainosjulisteeseen, jolla julistettiin kahden giganttisen näytön olemassaoloista Roncalli Platzilla sekä Heumarktilla jalkapallointoilijoita varten. Koska en löytänyt ensimmäistä kartalta, vaikka se kuulostikin tutulta, asetin tavoitteekseni jälkimmäisen.

Satuin olemaan bussipysäkillä, jonka ohi ajava bussi vei minut lopulta Neumarktille asti. Siitä kävelin vielä pienen pätkän Heumarktille. Ja tällainen näky minua oli vastassa:

Screeni näkyy keskellä kuvaa pienenä, jos oikein tihrustaa. Pitkällisten yritysten jälkeen onnistuin pääsemään sellaisiin asemiin, josta screenistä pystyi näkemään vähän yli puolet melko kivalta etäisyydeltä. Aidatulle alueelle ei kuitenkaan ketään enää päästetty.

Kun Saksa teki avausmaalinsa, ääniaalto oli kyllä huumaava. Voin vain kuvitella millainen tunnelma stadionilla olisi.

En sitten jaksanut jäädä katsomaan peliä loppuun asti, vaan päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja matkustaa Aacheniin kerrankin tilavalla junalla. Rautatieaseman kattoon oli kiinnitetty valtava maalaus. Tässä osa siitä:


Aacheniin vievä juna oli onneksi puoli tuntia myöhässä. Minulla oli aikaa nautiskella nälkääni vielä yksi Bratwurst.

Kun saavuin sitten kotiin, niin näky pihalla oli tällainen:


Kisat on avattu.

MacMessu

Lähdin käymään Mac-messuilla Kölnissä. Oli ilmaislippu tullut hankittua. En minä sinne muuten olisi mennyt. Aika tylsäksi tapahtuma lopulta osoittautuikin.

Kun olin odottanut pikaruokanurkkauksessa vuoroani päästä tilaamaan ylihintaista Krakauer-wurstia, minulla paloivat hermot lopullisesti. –Pidä wurstis, tuhahdin ja lähdin lampsimaan, kun porukka painoi eteeni jonossa, jossa kaikkia paitsi minua palveltiin.

Vielä kipeään olooni ei tuonut yhtään helpotusta messuhallissa leijaileva tupakansavu ja kuumuus. Vesipullokin ammotti jo tyhjyyttään. Päätin poistua hallista vähin äänin, käytyäni kuitenkin ensin kopeloimassa hieman uutta MacBookia. Sekä mustaa että valkoista. Aika muoviseltahan ne vaikuttivat. Näppäimistökin oli aika järkyttävän oloinen, eikä touchpadissakaan ollut kehumista. Ja vaikka kuinka testeissä se päihittääkin vanhat PowerBookit nopeudessa, pysyttelen silti mielelläni tässä vanhassa raudassa. Kun ei ole varaa MacBook Prohon. Eikä liiemmin tarvettakaan.

Asunnoille sen sijaan Kölnissä tuntuisi tarvetta olevan. Ainakin nämä telttailijat olivat sitä mieltä:

Ajetaan me tandemilla

Monet etsivät vaihdon aikana itselleen kielenopiskeluun tandem-parin. Se tarkoittaa sitä, että kaksi henkilöä keskustelevat joko vuorotellen tai yhtä aikaa eri kielillä ja siten oppivat toisiltaan. Minun ei ole saksan opiskeluun tarvinnut tandem-paria etsiä.

Eilen tapasin taas Evgeniyn, Kaliningradista tulevan venäläisvahvistuksen. Päätimme jossain vaiheessa kevättä alkaa puhumaan toisillemme aina siten, että hän puhuu englantia ja minä saksaa. Hänelle englanti on se heikompi kieli.

Välillä aina korjailemme toistemme sanomisia, mutta ymmärrettävästi ilmapiiri on sen verran rento, että kielenoppimisesta tulee mielekkäämpää kuin koulunpenkillä istumalla.

Eilen Evgeniy sanoi: –Sinun saksan kielen taitosi on kyllä parantunut aivan huimasti siitä kun ensimmäisen kerran tapasimme: Alussa et osannut sanoa edes yhtä lausetta ja nyt puhut ja kirjoitat tosi hyvin.

Olin kyllä hieman yllättynyt, ja niin oli hänkin, kun käytin saksan kielen Konjunktiivi II:ta yhdessä lauseessa, aivan vahingossa, ja vieläpä virheettömästi. Nyt jälkeenpäin piti varmistaa, miten se kielioppi meni.

Tuntuu kyllä uskomattomalta, että kieltä voi oppia näinkin nopeasti. Varsinkin kun en edelleenkään käytä saksaa aivan koko aikaa. Nytkin ajattelen suomeksi ja kuuntelen englannin kielistä musiikkia. Yhtään kirjaa en ole vielä saksaksi lukenut, mutta ehkä voisin yrittää. Saksan lukeminen ei ahdista enää samalla tavalla kuin vaihdon alussa, jolloin yli puolet sanoista oli varmasti tuntemattomia.

Onko kirjaehdotuksia?

Heikunkeikun

Kesäkuu alkoi iloisesti räkätaudilla ja sitä onkin jatkunut viime tiistaista aina näihin päiviin saakka. Olen ollut käytännössä sisällä kohta viikon ajan, lukuunottamatta paria kauppareissua ja yhtä pokeri-iltaa kavereiden luona Hollannissa. Eivätpä säätkään ole olleet sellaisia että olisi mahdottomasti ulos kaivannut.

Eilen vietettiin siis melko monissa valtioissa helluntaita, mutta täällä ne vain bileet jatkuvat. Nyt on menossa joku helluntaimaanantai. Ota näistä selvää. Mikään paikka ei tunnu olevan auki [paitsi P]. Eivät edes dönerin veistäjät, joten puhutaan siis todellisesta pyhästä. Saksan wikipedian mukaan päivästä on tehty myös Ruotsissa vapaapäivä vuonna 2005. Pystyykö kukaan vahvistamaan?

*

Kämppikseni yllättivät tänä aamuna (lue: puoli kahden aikoihin) pyytämällä minua kanssaan syömään aamupalaa. Olipa taas hyvä mahdollisuus todeta, kuinka vaikeaa saksan puhuminen voikaan joskus olla. Nähdäkseni ymmärrän puhuttua saksaa kuitenkin paremmin kuin koskaan.

Nyt samaiset kämppikset pyysivät minua naapuritalon "kerrokseen 11", jossa meillä on ollut usein tapana kokoontua, juoda kahvia/olutta/teetä, pelata pelejä ja sen sellaista. Hauskimpia ja ehkä kielenoppimiseni kannalta parhaita leikkejä on ehdottomasti ollut yksi, jossa jokaisen otsaan laitetaan lappu, johon on kirjoitettu jokin henkilö tai esine, siten että asianomainen ei itse tiedä kuka tai mikä hän on. Sitten pelin edetessä jokaisella on mahdollisuus vuorollaan kysyä kysymyksiä itsestään, joihin voi vastata vain kyllä tai ei. Jos vastaus on "kyllä", saa aina kysyä uuden kysymyksen. Muuten vuoro siirtyy seuraavalle. Voittaja on luonnollisesti hän, joka arvaa ensimmäisenä kuka tai mikä hän on.

Esimerkiksi: Olenko fiktiivinen? Kyllä. Olenko tuttu TV:stä? Kyllä. Olenko Jack Bauer. Et.

Yhdessäkin pelissä olin jo aivan tuskissani, kun tiesin että olen tunnettu, fiktiivinen, naispuolinen, tv-hahmo, punatukkainen, skandinaavinen, ruotsalainen ja tosi vahva. Iski jotenkin vihaksi: enhän minä tunne mitään ruotsalaisia tv-tähtiä. Nyt nämä saksalaiset ovat kyllä käsittäneet väärin. Silti väittivät kiven kovaa, että kyllä sä sen tiedät.

Sitten lamppu syttyi pääni päällä, ja vaikkei ollut oma vuoronikaan, aloin lauleskelemaan Här kommer Pippi Långstrump tjolahopp, tjolahej, tjolahoppsan sa.

Ja kaikki nauroivat. Totesivat sitten, että saksaksi se on Pippi Langstrumpf. Minä tietysti siihen, että Suomeksi se on Peppi Pitkätossu, ja taas kaikki nauroivat.

*

Lisätään nyt vielä Ruotsiin liittyen jotain. Huoneessani ennen asunut ja syksyllä takaisin muuttava tyttö oli unelmoinut, että huoneeseensa muuttaisi Noah, pitkä, vaalea, komea ruotsalainen. Oli se varmaan karmea pettymys, kun kämppikset lähettivat kuvan ja sanoivat vielä uuden asukkaan tulevan Suomesta. No saipahan ainakin melko komean, vaalean maalauksen huoneeseensa.