Heräteretki miljoonakaupunkiin

Viimeinen viikonloppu on takana ennen reissua Suomeen joulun viettoon. Se oli yritettävä täyttää vielä aktiviteeteista, jotta tuntuisi siltä että olisi saanut aikaan jotain uutta ja ihmeellistä. Elämään piti saada jotain blo... haasteita. AEGEE Aachenin järjestämälle reissulle Belgiaan ei ollut enää valitettavasti paikkoja vapaana, joten reissu tähän oluen ja suklaan luvattuun maahan jäi tältä vuodelta tekemättä. Sääli, että muutaman kilometrin päässä sijaitseva valtio ei ole vielä läsnäoloani päässyt kokemaan kuin rajakosketuksena. No onhan ensi vuonnakin vielä noin kahdeksan kuukautta aikaa seikkailuihin, ja luultavasti hieman parempia ilmojakin on tiedossa.

***

Lauantai-ilta aloitettiin kämppisten kanssa päivällisellä lähipizzeriassa. Pari viikkoa takaperin käytyäni ostamassa Pizza Pointista hieman iltapalaa, olin jutustellut omistajan kanssa, ja hän oli kertonut minulle heidän opiskelijatarjouksestaan. Pizzaan saisi kaupanpäälle minkä tahansa juoman (myös alkoholi-) ja seuraavat juomatkin maksaisivat vain euron kappale.

Ilta lähti siis mukavasti käyntiin pizzan ja parin Kölschin (olut kölniläiseen tapaan, joka ei joidenkin mielestä olut olekaan) voimalla. Seuraavaksi nelihenkinen porukkamme suuntasi kulkunsa kohti juna-asemaa tarkoituksenaan lähteä viimeinkin tarkastamaan se paljon puhuttu kölniläinen yöelämä. Paljon puhuttu tarkoittaa tässä sitä, että sinne lähdöstä on ollut kyllä monta kertaa puhetta, mutta koskaan emme olleet saaneet aikaiseksi.

Ilma oli hyinen ja koleat virtaukset paiskasivat naamalle ikävästi lämpimästä pizzeriasta ulostauduttuamme. Tässä vaiheessa huomasin, kuinka karkean virheen olinkaan tehnyt hukatessani hansikkaani edeltäneellä viikolla, ja kuinka vielä suurempi virhe oli jättää uudet ostamatta. Yöllä oli satanut lunta, ja nyt jo loskaksi luokiteltavaa ainesta ei oltu täällä nähtykään viikkoihin. Ehkä aachenilaiset olisivat sittenkin saamassa valkoisen joulun?

Seisoskelimme Aachenin läntisellä juna-asemalla hytisten, mutta toiveikkaina: Seuraava, päärautatieasemalle vievä juna saapuisi jo kymmenen minuutin sisällä -- ainakin aikataulun mukaan. Die Bahnin junien aikatauluista kun ei koskaan voi sanoa olevansa varma, varsinkaan näillä keleillä. Melko hyvin ne minun kohdalleni ovat yleensä kyllä sattuneet. Pahin viivästys on ollut vain noin vartin verran.

Vartin päästä olimmekin sitten jo päärautatieasemalla, jonka sisäremontti näytti olevan jo melko hyvällä mallilla sitten viime näkemän. Nyt käytävillä mahtui jo kävelemäänkin ja muutamia kauppoja oli matkustajien suureksi iloksi myös avattu. Kioskista vähän evästä mukaan ja ei muuta kuin suunta kohti Kölniä.

Rattoisan, noin tunnin mittaisen junamatkan jälkeen löysimme sitten itsemme Kölnistä. Mukaan ottamani Kölnin opaskartan lueskeleminen, ja mahdollisesti myös samaisella hetkellä Linnunradan eri tähtijärjestelmien tietty asettuminen toisiinsa nähden, johti ajatukseen, ellei jopa päähänpinttymään siitä, että kaikki kunnolliset, itseään kunnioittavat menomestat Kölnissä löytyisivät vanhan kaupungin alueelta. Muilla, lukuunottamatta yhtä norjalaista jolla on aina, ei ollut asiasta eriäviä mielipiteitä.

Vanhan kaupungin löytäminen ei ollut helppoa. Ehkä se johtui siitä, että sellaista ei itse asiassa Kölnissä ole. Tai on sen niminen paikka kuin Altstadt, vaikka liittoutuneiden ilmavoimat tekivät kaupungista ja myös tästä vanhasta osasta toisen maailmansodan aikaan kokolailla selvää. Vanhan kaupungin raunioille kölniläiset rakensivat sitten suutuspäissään uuden vanhan kaupungin. Pitäähän sellainen jokaisessa isommassa eurooppalaiskaupungissa kuitenkin olla!

Ja kyllähän se sieltä sitten löytyi. Näin ainakin luulisin. Mitään kovin vanhaa en kyllä nähnyt. Mutta sehän johtuu varmaan siitä, mikä tuli mielestäni tuossa ylempänä jo selvitettyä. [huomatus itselle: Mitä ihmettä jauhat enää tästä samasta asiasta?] Sitten piti löytää niitä kuppiloita, kun kaikkialla näytti perin kolkolta ja hiljaiselta. Tai siis tuli siinä joitain paikkoja ohitettua, mutta suomalaisten lakipykälien mukaan jo kaksinkertaisesti täyteen ahdetuilta näyttävistä anniskelupaikoista kuuluneet, saksankielisiltä karaokelauluilta kuullostaneet kajahdukset eivät houkuttaneet meitä juurikaan astumaan sisälle. [karaokeahan en laula, se tuli todettua jo aikaisemminkin]

Mistä siis löytää baarien luvattu katu, kaikkien kaupungin baarikatujen äiti, Kölnin baariparatiisi? [Tai pitäisi tässä varmaan käyttää jotain muuta sanaa baarin sijasta, kuten menomestaa, ravintolaa tai yökerhoa, koska enhän kutsu neulettakaan paidaksi. Vai kutsunko? No saattaa olla, että kutsun, mutta ei takerruta siihen.] Pikainen kysely saksalaisilta tytöiltä tuottaa pikaisen vastauksen:

--Tuohon suuntaan ja käännytte joen [Rhein] kohdalta vasemmalle.

Satuimme kävelemään vielä vähän matkaa samaan suuntaan kuin juuri äskettäin häiriköintimme kohteeksi joutuneet kauniimman sukupuolen edustajat. Olimme kuitenkin taas pian eksyksissä.

--Siis tarkoittikohan ne nyt ennen jokea, vai kenties sen jälkeen, vai mitä ihmettä? Pitiköhän mennä tuonne vai tuonne? *arpomista*

En tiedä miksi tein sen, mutta menin kysymään uudestaan hieman tarkennusta ohjeeseen. Tällä kertaa tulikin sitten ohje saksalaisella täsmällisyydellä:

--Kyllä, ennen jokea, nimenomaan.

Kiitettyäni vilpittömyydellä ja käännyttyäni ympäri saksalainen henkilö osoitti minulle ensimmäistä kertaa omaavansa jonkinlaista kovin tutulta tuntuvaa huumorintajua yhden tytöistä heittäessä, hieman myöhässä tosin, eikä varmaankaan minun kuultavaksi tarkoitettuna:

--Eikun siitä joen keskeltä...

Ja kyllä, olisihan jokeen heittäytymällä päässyt ensin Düsseldorfiin, sitten Duisburgiin ja Arnheimin kautta hyvällä tuurilla vaikka Rotterdamiin asti. Tämän viimeisen, Alankomaiden suurehkon satamakaupungin saavuttaminen edellyttäisi tosin jo hieman onnekkuutta tai vaihtoehtoisesti poikkeuksellisen hyvää tietopohjaa Euroopan joista ja yleensäkin maantieteestä, sillä päästäkseen Rotterdamiin täytyy vähän ennen Arnheimia osata valita oikea jatkoyhteys Reinin haarautuessa Lek ja Nederrijn-joiksi. Niin, ainakin oman päättelykoneistoni pikaisen raksuttamisen tuloksena ohje oli lähteä Kölnistä pois halutessaan menomestoja löytää. Emme kuitenkaan halunneet luovuttaa vielä. Sitä paitsi muut eivät tainneet tytön vilpittömän hyväsydämistä jatko-ohjetta edes kuulla, joten jätin sen omaan tietooni ja jatkoin sen tarkempaa tutkiskelua sieluni sisimmissä sopukoissa.

Kauan en kuitenkaan kerennyt tutkiskella, ennen kuin tyystin unohdin mitä olin tutkiskelemassa ja aloinkin tutkiskella jo jotain muuta, karttaa nimittäin. Kartan mukaan olisimme jo siellä missä pitäisi olla jotakin. Ja kun hetkeksi nyt pysähdyimme, niin tajusimme, että mehän olemme olleet kaikki täällä ennenkin aikaisemmalla päiväreissullamme. --Tuokin baari on tuossa, ja tuo ravintola tuossa!

Hetken kuluttua eräässä meksikolaisessa baarissa [siis todellakin niin baari kuin joku baari Barbaari voi olla] ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista sillä hetkellä, kun astelimme sisälle ovesta. Kukaan ei pahemmin tuijotellut, eikä kukaan näyttänyt ryystävän edes Tequilaa. Kukaan ei itse asiassa edes näyttänyt kovin meksikolaiselta, paitsi osa baaritiskin takana hääräävistä baarimaijoista [Tässä kävisi myös esim. tarjoilijatar, baarimestaritar tai miksei aina niin kankealta kuulostava baarimikotar.] Kertakaikkisen tulisen näköisiä ilmestyksiä joka tapauksessa. Ja kylläpä alkoikin heti jannottaa.

Tilattuani ja nautittuani yläkerrassa pullollisen mainiota mutta hintavahkoa [3,30e] Corona Extraa, jota opin juomaan itse asiassa hulvattomalla Wienin reissullani muutamaa viikkoa aikaisemmin, olimme jo melkein valmiita lähtemään seuraavaan paikkaan. Vessassa käynti oli hoidettava vielä pois alta.

Vessassa vastaan tuli ensimmäisenä rahakipon vieressä tärkeän näköisenä tutkaileva venäläistä sukua olevan naisen oloinen nainen. Tämä ei kuitenkaan minua yllättänyt, koska vastaavia on nähty jo aikaisemmilla reissuilla. Koska ulkoistaminen on in ja must kaikessa vähänkään tehokkaammassa yritystoiminnassa, Saksassa on monesti päätetty, erityisesti ravitsemusliikkeissä, ulkoistaa myös wc-tilojen siivoojat. Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että pönttöjen nuohoojat saavat palkkansa työstään todennäköisesti vain vessan käyttäjiltä. Yleensä nämä maksut ovat puoli- ellei täysin pakollisia. Tästä johtuen en voinut kovin rentoutuneesti asioitani hoitaa, sillä tajusin wc-koppiin astuttuani, että minulla ei ollut laisinkaan kilisevää mukana.

Yritin selittää siivoojalle, että olin unohtanut ottaa rahaa mukaan, mutta hän ei ollut päästää minua ohitseen. Pienen kinaamisen ja sopimuksen, jonka sisältönä oli pääosin ainoastaan kohta seuraavalla kerralla kaksinkertaisen [2x0,5e] maksun maksamisesta, solmimisen jälkeen pääsin takaisin maan pinnalle kellarikerroksessa sijainneesta hotelli helpotuksesta, josta pois pääseminen aiheutti poikkeuksellisesti sen suurimman helpotuksen tunteen.

Ennen kuin Venäjän mafian gorillat saavuttaisivat minut, ja kun kerran muitakin paikkoja oli nähtävänä, heitin hyvästit meksikolaisille kaunottarille ja poistuin muiden mukana ulos käyttäen jotakuinkin samaa reittiä kuin sisälle tullessamme.

Yö vaan jatkoi kylmenemistään ja me suuntasimme kulkumme kohti seuraavaa määränpäätä, Rudolfsplatzia. Sen läheisyydestä kun tuoreimpien kuulopuheiden mukaan löytyisi isompia klubeja, jonne toiset halusivat. Ehkä Rudolfin aukion suhteellisen kaukaisen sijainnin vuoksi tai vain seikkailunhalusta, aioimme taittaa matkan paikallisella U-Bahnilla eli metrolla.

Muutaman minuutin lippuautomaatilla neuvoteltuamme, päädyimme ostamaan viiden hengen päivälipun, joka taisi tulla maksamaan 8,50 euroa. Metrolla pörhälsimme ensin Neumarktille ilman ongelmia. Siellä piti vaihtaa enemmän raitiovaunua muistuttavaan junaan. Olimme hetken hieman epävarmoja linjan oikeellisuudesta ja seisoimme ikään kuin puolittain sisällä kysellessäni paikallisilta mihin kyseisellä vaunulla pääsisimme. Päätimme sitten kuitenkin astua sisälle, ja kun lähdimme liikkeelle, huomasimme yhden seurueestamme olevan vielä vaunun ulkopuolella. Vieressä seisoneet paikalliset kysyivät olisiko vaunun vierellä hullun lailla liihottava punatukkainen mahdollisesti meidän kavereitamme, ja kun vastasin myöntävästi eivät he voineet enää pidätellä nauruaan. Näyn teki itsellekin erityisen hauskaksi se, että tämä samainen vaunun vierellä juokseva kaveri, oli saanut saksan opettajaltaan liikanimen Komischer Vogel -- huvittava lintu.

Hetken seuraavalla pysäkillä odoteltuamme, olimme jälleen täysilukuisia ja jatkoimme matkaamme kävellen kohti Rudolfsplatzia. Reittitiedustelu muutamalta vastaantulijalta silloin tällöin auttoi pysymään kartalla. Yksi neuvoi meitä löytämään paikan nimeltä Fifi Choo. Muutaman kerran jouduin kyllä pyytämään toistoa ennen kuin nimi jäi mieleen.

Parinkymmenen minuutin toilailun jälkeen huomasimme olevamme jo Fifi Choon jonossa. Onneksi jono ei ollut kuitenkaan kovin pitkä. Viiden minuutin odottelun jälkeen saimme minun onnekseni ja parin muun pettymykseksi tietää, että sisälle emme olleet pääsemässä. Syystä emme saaneet mitään selvää, mutta raha ei tuntunut kelpaavan. Vetäydyimme takaisin kadulle, ja yritin selittää kavereilleni, että neljän hengen miesseurueella ei välttämättä ole todennäköisyydet aina puolellaan tuollaisissa tilanteissa. Tämän tyyppiset klubit kun yleensä ottavat mielellään naisia ja miehiä sisään vähintään samassa suhteessa.

Olipa syy sisällepääsemättömyyteemme sitten mikä tahansa, olin iloinen. Nyt voisimme mennä syömään. Döner King vaikutti sen verran houkuttelevalta lukuisine vapaan näköisine istumapaikkoineen ja lammas-kebab-tarjouksineen, että menimme lähes oitis sisälle. Kolme meistä tilasi 5 euroa maksaneet döner-ateriat ranskalaisilla perunoilla ja limulla. Pari kaveria otti oluet ja maksoivat niistä 50 senttiä ylimääräistä sisällä juomista varten. Merkillistä, eikö totta? Jos pantillisen pullon siis ottaa mukaansa, sen juominen tulee kaiken kaikkiaan halvemmaksi. No on kai tässä sentään jotain logiikkaa oltava, kun sama on lähes jokaisessa vastaavanlaisessa ravintolassa käytössä.

Dönerit olivat huonoimmat mitä koskaan muistan syöneeni. Ravintola näytti siltä kuin yrittäisi olla suora kopio Burger Kingistä, ainakin ulkonäkönsä suhteen. Mikä ei nimen perusteellakaan kovin väärä olettamus voi olla. Seinillä oli julisteita Marilyn Monroesta ja muista amerikkalaisista idoleista. Punaiset nahkapenkit olivat myös yksi Burgerkingimäisyys. Voi hyvä tavaton.

Dönerien jälkeen kello oli jo lähempänä aamukolmea ja tiesimme, että viimeinen yöjuna Aacheniin oli lähtenyt jo 2.17. Ja luulimme, että aamun ensimmäinen juna lähtisi 5.17. Vielä siis pari tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme neljän aikoihin eräästä pienestä pubista. Istahdimme tiskille ja ehkä ikäiseni, yhdistetty baarimestari ja dj, joka tuntui pyörittävän paikkaa yksinään, tuli ottamaan tilauksen. Kysyin häneltä siinä olutta hörppiessäni, milloin paikka olisi oikein menossa kiinni. Vastaukseksi sain: --Sitten kun kaikki asiakkaat ovat lähteneet kotiin. Aikamoinen ero siis suomalaiseen ravintolakulttuuriin! Kaupatkin täällä nimittäin saattavat olla joskus auki silloin kun huvittaa, tai on paras myyntiaika.

Viiden pintaan olimme sitten jo onnellisesti palanneet päärautatieasemalle odottelemaan aamun ensimmäistä junaa. Aloimme olla jo melko väsyneitä ja turhautuneita. Helpotusta turhautuneisuuteen ei tuonut yhtään se, että junaa ei kuulunut eikä näkynyt. Epäilykset heräsivät, kun junaa odottamassa ei näkynyt ketään muita aamuvirkkuja. Takaisin taululle tutkiskelemaan aikatauluja. Pienoisen ihmettelyn jälkeen huomasimme, että kyseinen juna ei kulje ollenkaan sunnuntaisin. Aikataulussa oli lukenut "ei lauantaisin", joten olimme olettaneet sen kulkevan sunnuntaina. Vasaran ja jonkun muun työkalun kuva -yhdistelmä oli pienellä präntillä taulun alareunassa kuitenkin selitetty tarkoittavan junan kulkevan vain työpäivinä. Eli siis arkisin, mutta ei lauantaina.

Juna-asemalle oli kerääntynyt merkillisen paljon ihmisiä sunnuntaina aamukuuden aikaan. Ihmisiä sai väistellä ja tuntui melkein kuin kävelisi pahimpaan ruuhka-aikaan. Yksi seurueemme norjalaisista oli yrittänyt nukkumistakin, mutta aseman virkaintoinen työntekijä oli tullut potkimaan hänet hereille. Kuri ja järjestys!

Seuraava juna Aacheniin lähti sitten viimein 6.17. Pysyimme junamatkan hereillä keskustellen välillä kiivaastikin mitä erilaisemmista asioista. Olimme perillä hieman seitsemän jälkeen. Asemalta nappasimme taksin ja olimme kotona jo ennen kahdeksaa. --Aika turha reissu, mutta onpahan taas jotain blogattavaa, jäi viimeiseksi ajatuksekseni ennen valojen sammumista.

Schauna

Suomalainen, kahdeksasta opiskelijasta koostuva äijäporukka. Todella vahvoja belgialaisia oluita pieninä mutta varmoina pitoisuuksina. Saksalaisen opiskelijatalon saksalaisessa kellarissa saksalainen sauna perjantai-iltana. Lopputuloksena saunan vuokraajalle, Andreakselle, ensimmäinen ja viimeinen varoitus. Saunaa ei enää tästä lähtien hänelle vuokrattaisi. Miksi?

Noniin, nyt siellä päästetään ilmoille turhan äkkinäisiä johtopäätöksiä tyyliin: "alkoholilla lienee ollut osuutta asiaan" ja "...selittänee yksinomaan varoitukseen johtaneen suomalaiskansallisen perjantaisaunaörvellyksen", mutta ei. Se ei pidä paikkaansa.

Alkoholilla, ainakaan meidän pullojen sisältämällä, ei ollut osuutta siihen, että saunan saksalainen päätarkastaja oli asettanut melko tiukat säädökset saunomisen suhteen. Saunasta ei saa kylpemisen jälkeen löytyä lauteilta yhtään hikipisaraa tai sellaisen jättämää jälkeä ja lattian on oltava täysin kuiva. Siis ei yhtään hikipisarajälkeä! Lattian kuivamista olisi ehkä auttanut, jos saunassa olisi ollut edes yksi pieni tuuletusräppänä. Pukuhuoneen lattiat oli puunattava käytön jälkeen, sehän on selvä. Mutta erikoisaineen käyttämättä jättäminen osoittautui yhdeksi kohtalokkaaksi virheeksi. Taas olisi auttanut jos saunassa olisi ollut edes kunnolliset lattianpuhdistusvälineet, jollaisia saksalaiset eivät muuten tunne. Täysin loogistahan oli myös ettei pukuhuoneenkaan penkeiltä löytyisi yhtään hikipisaran jättämää jälkeä, kun ei kerran saunastakaan.

Tauolla naurettiin saksalaisten yksiselitteisille, 21 kohdan saunomisohjeille, jotka löytyivät seinältä. "Ennen saunomista, neuvottele lääkärisi kanssa", neuvoo ohje saunan nettisivulla. Voitteko kuvitella mahdollista lääkärin reaktiota Suomessa, jos joku reilu parikymppinen suomalainen äijä menisi asioikseen vastaanotolle ja lääkärin kysyessä "minkäslaista vaivaa?" vastaisi vain, että "saunomaan olis tarkoitus mennä". Voisi tulla aika nopeasti lähtö, joko takaisin kotiin tai jatkolähetteellä mielentilatutkimuksiin. Seuraavassa lainaus kyseisestä ohjeesta:

"Die Benutzung der Saunaeinrichtung erfolgt auf eigenes Risiko. Eine Haftung der studentischen Selbstverwaltung oder eines ihrer Organe wird ausgeschlossen. Daher sollte jeder, der die Sauna benutzen möchte, vorher seinen Hausarzt zu Rate ziehen." Sauna AG TVK

Vaikka tunnelmat saunassa olivat yllä mainituista seikoista johtuen todella saksalaiset, ja vaikka ensimmäiset löylyt olivat epäsuomalaiset eukalyptushöyryt, kun joku oli laittanut löylyveteen jotain uutetta, tuntui todella mukavalta kylpeä kolmen kuukauden jälkeen. Niin mukavalta, että vietimme saunassa lopulta kokonaiset viisi tuntia.

Molto traffico!

Pyydän anteeksi hämäävää ja todennäköisesti kieliopillisestikin täysin virheellistä otsikkoa. Se on italiaa ja tarkoittaa suurinpiirtein 'paljon ruuhkaa', jota koin Tivoli Eisporthallessa, lähdettyäni mukaan AEGEE Aachenin järjestämään perinteikkääseen luistelutapahtumaan. Olin luvannut opettaa luistelun alkeita eräälle italialaiselle, jonka tapasin aikaisemmalla reissullani Maastrichtiin. Vastapalvelukseksi minulle opetettiin italian alkeita.

Saavuttuamme kämppikseni kanssa jäähallille puoli yhdeksän maissa, paikalla oli jo kymmenittäin Erasmuksia. Monet tuntuivat odottavan kiihkeänä jäälle pääsyä, osa ehkä jopa pelonsekaisin tuntein. Onhan se ymmärrettävää, koska monetkaan heistä eivät olleet luistelleet koskaan aikaisemmin. Maksettuamme 6 euroa [3,5 euroa sisäänpääsymaksua ja 2,5 euroa luistinvuokraa] pääsimme sisälle luistimia jonottamaan. Huomasin että jotkut saivat luistimensa nauhattomina pikakiinnitysversioina, joten pyysin omani nauhoilla. Muutamilla etelä-eurooppalaisilla ja -amerikkalaisilla oli ongelmia jo ennen jäälle pääsyä. Autoin yhtä toveria hädässä ja säädin hänen luistimensa nauhat sopivalle kireydelle.

Jäälle päästyäni aluksi tökki omakin luistelu hieman ja luistimet eivät tuntuneet olevan ihan parhaassa terässä. Hetken luisteltuani alkoi tämäkin taito palautua mieleen. Sitten olikin hyvää aikaa auttaa muita luistelun alkeissa. Monien luisteluyritykset näyttivät siltä, kuin olisivat yrittäneet kävellä luistimet jalassa jäällä. Eihän siitä mitään tietenkään tullut. Yritin selittää ja näyttää heille, miten luistelu tapahtuu siirtämällä painoa jalalta toiselle ja potkaisemalla toisella terällä vauhtia.

Kun kaikki pelokkaimmatkin olivat uskaltautuneet jäälle, voitiin puhua jo melkoisesta ruuhkasta. Ainakin 60 ihmistä siellä oli, jollei enemmänkin kun lasketaan muuutkin kuin Erasmukset mukaan. Se teki kuitenkin luistelusta jännittävämpää. Kaikki sentään luistelivat samaan suuntaan: vastapäivään. Keskellä jäätä oli sitten vähän enemmän tilaa.

Valentina, jolle olin luvannut opettaa luistelua saapui jossain vaiheessa ja sitten alkoi todellinen luistelukoulu. Hän ei ollut luistellut koskaan aikaisemmin, joten oli aloitettava ihan perusteista. Enpä ollut koskaan opettanut kenellekään luistelua. Hyvinhän se tuntui menevän, kun reilun tunnin luistelun jälkeen jäältä jääkoneen tieltä poistuessamme hän luisteli jo ilman tukea.


Tauolla käytiin juomassa kuumia juomia ja ihmeteltiin jääkonetta sen luodessa uutta, tuoretta pintaa jäähän. Toinen puolisko luistelusta meni suuremmitta ongelmitta. Ehkä johtuen itseluottamuksen kasvusta kaatumisia näkyi hieman enemmän ja muutaman kerran piti ottaa koppi päälle tulevasta luistelijasta. Itsekin olin lähellä kippaamista muutaman kerran, mutta pysyin kuin pysyinkin tolpillani. Luistelun lomassa oli tarkoitus myös sitä italiaa opiskella, mutta taisi käydä nyt niin, että kun tuosta luistelusta on tätä kirjoittaessani kulunut jo viisi päivää, ainoiksi sanoiksi mitkä jäivät mieleeni, ovat nuo otsikon pari sanaa.

IT:n kehitys ja tulevaisuuden näkymät

Suomen itsenäisyyspäivänä heräsin hieman tavanomaisuudesta poikkeavasti jo ennen puoltapäivää. Entrepreneurial Marketing -kurssin viisihenkinen, kahdesta hollantilaisesta, yhdestä venäläisestä, yhdestä espanjalaisesta ja yhdestä suomalaisesta opiskelijasta koostuva ryhmämme oli saanut muutamaa viikkoa aikaisemmin tehtävän, jonka tulokset oli esitettävä muulle kurssille vielä saman päivän iltana. Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ottamaan esiintymislavan haltuun, kun sen aika tulisi. Itsenäisesti, kurssin ainoana suomalaisena.

Takana oli kymmeniä tunteja ryhmätyötä ja kiivainta aivotyöskentelyä. Kaikki tulisi kiteytymään pitämääni esitykseen. Vaikka esityksen saikin pitää englanniksi, olin jostain syystä hieman hermostunut. Kunnollinen valmistautuminen esitykseen ei siis ollut pahitteeksi. Oman mielipiteeni ja palautteen perusteella lopulta melko hienosti mennyt esiintymiseni kirvoitti mieleni pohdiskelemaan omaa, asteittaista ilmaisutaitoni (IT) kehittymistä aina ala-asteajoilta lähtien.

***

Vaikka jännitänkin esiintymistä joskus vähän liikaakin, olen alkanut pitämään siitä enemmän vuosien varrella. Ala-asteella en suostunut menemään luokan eteen lukemaan ainekirjoitustani, vaikka opettaja käski. Se vain tuntui jotenkin kauhealle. Muuten kyllä taisin olla paljon äänessä ja siksi ehkä kaikki eivät minusta pitäneet.

Yläasteella (kaksi viimeistä vuotta) olin aina luokkani äänekkäin ja kävin mielelläni joskus kiivastakin dialogia opettajien kanssa ja täten sain joskus heidät aivan sekaisin ja muun luokan tietysti nauramaan. Olin luokan hauskuuttaja, joskin tarpeeksi hyvin (kiitettävin) arvosanoin välttääkseni siirron esimerkiksi tarkkailuluokalle. Harvoja luokan edessä esiintymisiä jännitin kuitenkin niin paljon, ettei niistä meinannut tulla mitään. Kädet alkoivat hiota ja vapista, kun olisi pitänyt lukea jotain paperilta. Ääni muuttui ihan erilaiseksi ja suu alkoi kuivaa ja napista. Se tuntui todella omituiselta ja vastenmieliseltä. Ehkä pelkäsin alitajuisesti, että minulle naurettaisiin sen sijaan, että minä naurattaisin. Muiden naurattamisesta oli tullut minulle melkein pakkomielle ja keino saavuttaa muiden hyväksyntä.

Seitsemättä luokkaa käydessäni tilanne oli tosin vielä hieman toisenlainen ja asuinkin äitini kanssa nimeltämainitsemattomassa, Suomen eteläisimmässä kaupungissa. Vaikka olinkin luokassa silloin hiljaisempi ja minua kutsuttiin leikkisästi nörtiksi [nörde, nörä, nördman, nöhti], ilmoittauduin kerran vapaaehtoiseksi pääosaan koulunäytelmään, joka tultaisiin esittämään kahteen kertaan kaupungintalolla, ja jossa minun piti esittää savolaisukkoa ja puhua tietysti savon murteella. Eihän kukaan muu tietenkään siihen olisi pystynyt, koska olin ainoa Savosta kotoisin oleva siellä päin. Esitys meni sitten mainiosti ja muistan saaneemme siitä paljon kehuja. Näin jälkeenpäin ajateltuna aika rohkea veto minulta! Olen joskus miettinyt, pystyisinkö siihen enää tänä päivänä kaikkine estoineni.

Lukiossa esiintymistä piti sitten (onneksi) alkaa harjoittelemaan jo enemmän tosissaan, ja muistan kuinka kauhealta se tuntui, kun opettaja tulisi arvostelemaan esiintymiseni. Muistan kirjoittaneeni erästä vapaasta aiheesta pidettävää muutaman minuutin puhetta tuntikaupalla ja harjoittelin sitä myös ääneen kotona. Puhe käsitteli -- niin kuin sen puheen alussa muistaakseni mainitsinkin -- vakavaa aihetta: housujen nappi- ja vetoketjukiinnityksen vastakkainasettelua.

Minulle totisen puheen kirjoittaminen vastaa puukon iskun vastaanottamista mahaan, ja sellaisen puheen esittäminen mahassani törröttävän puukon kääntelyä edestakaisin. En yksinkertaisesti voi mennä esiintymään mistään aiheesta, tietämättä etteikö yleisö tulisi todennäköisesti nauramaan edes kerran. Ainakin aina pyrin siihen tunnelman rentouttamiseksi. Olen alkanutkin kehitellä itsenäisesti keinoja yleisön takuuvarmaan vapauttamiseen tiukan paikan tullen. Ainahan sitä ei voi [hautajaiset] käyttää, mutta joskus väärin sanottu sana tai joku muu non-verbaalinenkin, tahallinen kömmähdys hymyn sekä tietyn itseironisen ilmaisun kera riittävät yleensä yleisön jännityksen laukaisemiseen. Niin, monesti jännitys häviää itseltäkin, kun tuntee ettei yleisö enää jännitä sinun esiintymistäsi.

Lukion nappi-vetoketju-esiintymistä jännitin niin paljon, etten muistaakseni paljon yleisöön päin pystynyt katsomaan, mikä on vielä tänäkin päivänä minulle ongelma. Muistan kuitenkin yleisön jatkuvan naurun ja lopun raikuvat aplodit. Silloin tuntui hyvältä, ja itseluottamus esiintymistä kohtaan kasvoi taas kohisten. Jos silloin puheeni olisi haukuttu, tuskin esiintyminen olisi nyt niin mielekästä. Ilmeisesti puheesta todella pidettiin, koska muistan saaneeni jopa toista lukiota käyvältä, tuntemattomalta kolleegaltani palautetta puheestani jossakin illanvietossa: --Olit pitänyt kuulemma tosi hauskan puheen!

Minulle niin puheen kuin muunkinlaisen itseilmaisuun pyrkivän sisällön tuotanto on ollut ja on lähes poikkeuksetta vieläkin melko vaikea prosessi. Muistan hyvin ensimmäisen ainekirjoitukseni lukiossa. Istuin välillä seinää, välillä paperia tuijottaen lähes molemmat meille suodusta kahdesta tunnista kelvollista ideaa kirjoitukselleni miettien, monien muiden yrittäessä saada kirjoituksensa mahdollisimman nopeasti valmiiksi ennen ajan päättymistä. Lopulta viimeisillä minuuteilla tunsin kuinka tekstiä alkoi pulputa sieluni syvyyksistä aivan kuin tulostimesta pienen viiveen ja raksuttelun jälkeen. Aika ei tietenkään riittänyt lauseiden järkevään asetteluun epäkäytännölliseltä tuntuvalle konseptiarkille, joten sain luvan kirjoittaa aineen kotona loppuun.

Kun sitten viimein joskus saimme ainekirjoituksemme takaisin, minun oli vaikea peittää hämmästystäni arvosanan, 10, suhteen. Opettaja oli vielä laittanut terveisensä punakynällä. Aineeni oli hänen mielestään niin hyvä, että hän halusi ottaa siitä luvallani kopion ja arkistoida sen opetuskäyttöä varten korjattuani ensin muutamat virheet. Hän vielä sanoi myöhemmin, että minun kannattaisi ehdottomasti osallistua kirjoituskilpailuun. En osallistunut.

Myöhemmin jossain aamunavauksessa aineeni oli luettu keskusradiossa koko koulun kuullen. Onneksi en ollut koulussa silloin. Tämä aine jäikin sitten lukion ainoaksi kympikseni ainekirjoituksesta. Monta kertaa pääsin lähelle, mutta koskaan en enää yltänyt samaan -- opettajien mielestä. Ehkä sen ei pitäisi mennä näin päin. Myöhempinä lukiovuosina kirjoittaminen alkoikin sitten ahdistaa, ja monesti palautin omasta mielestänikin täysin huonoja tekstejä mikä lisäsi ahdistustani entisestään. Huomasin, että minulla on todella rima liian korkealla kirjoittamisen suhteen ja aloin tietoisesti siirtämään rimaa matalemmalle. Siihen blogin kirjoittaminen on osoittautunut mitä oivallisimmaksi keinoksi.

Yliopistomaailmaan astuttuani olin ilahtunut voidessani ottaa viestinnän kursseja ja todella tutustua esiintymisen teoreettisempaan puoleen, tieteen valossa. Esiintymisen kurssit, jotka olen tähän mennessä käynyt [yht. 5 ov.] ovat sisältäneet myös mukavasti esiintymisen teorian toteuttamista käytännössä. Olenpa käynyt myös yhden kurssin englanniksikin, mikä oli todella positiivinen kokemus. Englanniksi esiintymistä kun tarvitsee tehdä varmasti jatkossakin.

Vaikka esiintyminen ja siihen valmistautuminen ei ole edelleenkään minulle helppoa, koen sen nykyään enemmänkin haasteeksi, kuin välttämättömäksi pahaksi. Tämä on tulosta monista epämiellyttäviltäkin tuntuneista esiintymiskokemuksista. Nyt näen esiintymisen ja itsensä ilmaisun paljon tärkeämpänä taitona, kuin esimerkiksi lukioaikoina. Yksi asia, mitä en kuitenkaan varmaan koskaan tule tekemään on Karaoke-laulu. Johonkin se raja on vedettävä.

***

Kunnon tapa päästä eroon esiintymisen jälkeisestä käsien täpinästä on tietysti aivosoluja nollaavien nesteiden nauttiminen hyvässä seurassa. Ja mikäs olisikaan parempi tapa tähän kuin viettää yhdistettyä itsenäisyyspäivän juhlaa ja pikkujouluja muiden suomalaisten opiskelijoiden kanssa. Yllätyksekseni suomalaisen Mikon luokse oli saapunut myös muiden maiden kansalaisia. Ainakin yksi saksalainen ja kaksi ruotsalaista. Osa ehkä olosuhteiden pakosta, mutta paikalla kuitenkin.

Juhlat järjestettiin nyyttikestiperiaatteella ja myöhemmin illalla sitten [saksalainen!] joulupukkikin tuli jakamaan pikku paketteja. Ehkä vain sattumaa, mutta Saksassa juuri samana päivänä vietetään Pyhän Nikolauksen päivää, joka tarkoittaa myös lahjojen jakamista kilteille lapsille. Glühweinia kului illan aikana 17 litraa, muiden nesteiden lisäksi. Eli noin litra naamaa kohden. Juuri tarpeellinen määrä itseilmaisun vapautumiseen.

Hämähäkin paluu

Araknofobiasta kärsivän ihmisen ei liene olisi kovin helppoa asua kämpässäni. Viimeksi tapasin samannäköisen veijarin keittiön lavuaarissa. Tällä kertaa kaveri oli jotenkin päässyt kylpyammeeseen. Todella vikkelä elukka neljän jalkaparinsa kanssa.

Teollisen vallankumouksen ytimessä

Lauantaina 3.12 lähdin mukaan opiskelijajärjestö AEGEE Aachenin reissulle tutustumaan melko lähellä sijaitsevaan Ruhrin alueeseen. Minulla tai mukaan lähteneillä kämppiksilläni ei ollut oikeastaan lähtiessä mitään havaintoa siitä, mihin olimme tarkalleen ottaen matkalla, mutta reipasta asennetta osoittaen lähdimme mukaan kuitenkin.

***

Saavuimme Westbahnhofille, lähellä asuntoamme sijaitsevalle juna-asemalle, muutaman minuutin myöhässä sovitusta kello yhdeksästä. Tiesimme, että matkaan olisi lähdössä yhteensä noin 60 Erasmus-opiskelijaa, jotka tulevat ympäri Eurooppaa. Tiesimme myös, että heistä tulisi olemaan todennäköisesti melkein puolet espanjalaisia, joten meillä ei ollut mitään syytä paniikkiin myöhästymisen suhteen.

Juna saapuikin sitten joskus puoli kymmenen maissa ja lähdimme viilettämään kohti Esseniä. Mönchengladbach-nimisellä asemalla vaihdoimme onnistuneesti junaa, eikä tässä vaiheessa kukaan tainnut vielä eksyä. Opastus ja yleinen informointi asioista oli reissun alusta asti melko ihmeellistä: Yksi rinkka selässä viilettävä tyttö meni edellä ja 60 muuta koittivat seurata perässä. Hitaimpia ei paljon odoteltu.

Saavuimme Essenin teollisuusihmekaupunkiin parin tunnin junamatkan jälkeen. Hetken kuluttua 60 Erasmusta survoutuikin jo paikalliseen raitiovaunuun. Tai en oikein tiedä pitäisikö sitä sanoa maanalaiseksi, koska maan alta se lähti, mutta kulki sitten ihan maan päälläkin raiteita pitkin melkoista haipakkaa. Asemalla näytti, että junan pohjaan olisi asennettu sininen Pimp My U-Bahn -tyyppinen valo. Hieman pettymykseksi kuitenkin huomasin, että valo tuli vain laituriin kiinteästi asennetuista lampuista. Sinisiä ja muunkin värisiä koristevaloja näkyi joka puolella ja ne herättivät ilmeisesti muissakin ihmetyksen ja huvittavuuden sekaisia tunteita.


Kun maantiekiitäjä (siis se junan tapainen) jonka sisällä istuimme pörhälsi menemään kaupungin halki, emme pystyneet näkemään missään mitään kaunista. Joka paikassa vain melko rumia tai tavanomaisia rakennuksia. Eikä ihme, onhan Essen yksi niistä kaupungeista, jotka on rakennettu sinne muuttavia työläisiä varten teollistumisen hurjimpina vuosina 1800-luvun alussa. Kyllähän sieltä olisi tietysti taidettakin ja komeampia rakennuksia varmaan löytynyt, mutta eipä käyttämämme reitin varrelta. Wikipedia osaa muun muassa sivistää sen verran, että "vuonna 1988 valmistuneen Essenin oopperatalon suunnitteli Alvar Aalto vuonna 1963. "

Oppaamme antoi jonkinlaisen merkin, josta tajusimme että olisi aika hypätä vaunusta ulos. Sää ulkona oli viileä ja tuulinen, mutta aurinko yritti pilkottaa pilven takaa silloin tällöin mikä nostatti hieman mielialaa. Olimme jo tähän mennessä kuulleet, että jotain vanhaa, suljettua hiilikaivosta olisi tarkoitus mennä ensiksi tutkailemaan. Siellähän se jo näkyikin tien toisella puolella, Zeche und Kokerei Zollverein. Ei sitä olisi voinut olla huomaamatta. Miten edes hiilikaivos voi olla noin ruma? No onhan niitä varmaan rumempiakin, mutta -- silti. Jälkeenpäin sain kuulla, että se on kuitenkin Bauhaus-arkkitehtuurillaan valittu UNESCOn maailmanperintökohteeksi.


Asiat etenivät taas omaa verkkaista tahtiaan. Kotvan kuluttua pari opasta ilmestyi pihalle. Toinen heistä puhui englantia ja toinen saksaa. Syy siihen, että valitsin englanninkielisen oppaan ei välttämättä ollut se, etten haluaisi oppia saksaa. Oppaamme näytti jotenkin hieman kaivosmieheltä, vaikka enhän minä voisi tietää miltä ne näyttävät. Toisaalta, kaivosmiehelle on aikoinaan ollut varmasti enemmän etua pienestä koosta, koska tilaa maan uumenissa ei välttämättä niin kauheasti ole ollut. Tämä opas ei siis todellakaan ollut mikään kääpiö.

Olin vähän pettynyt kun emme päässeet kiertoajelulle kaivoksen sisälle Indiana Jones -tyylisissä kaivoskärryissä, joita tehtaan vielä toimiessa käytettiin luonnollisesti kivihiilen kuskaamiseen syvyyksistä. Todella syvältä, sillä syvimmillään tämänkin kaivoksen toiminta on ulottunut kilometrin syvyyteen. Sen syvemmältä ei kuulemma ole koskaan kannattanut lähteä kaivamaan.

Hiilikaivoksesta voisi tietysti kirjoittaa enemmänkin juttua, mutta ottaen huomioon, että todennäköisesti olet yhtä kiinnostunut kaikesta sen sisältämästä mystiikasta kuin minäkin, jätän tämän tältä erää tähän. Voisin kuitenkin heittää tähän hieman retoriikkaa lopuksi kysymällä: Haluaisitko mennä naimisiin hiilikaivoksessa? En minäkään. Mutta jotkut hullut saksalaiset kuulemma haluavat.

Hiilikaivoksen synkistä tunnelmista siirryttiin päivänvaloon ja monella alkoi olla jo kotiin ikävä. Itsekin olin vähällä jättää leikin kesken ja lähteä seuraavalla junalla kotiin. Mutta sitten kuulin, että seuraavaksi lähtisimme kohti Essenin keskustaa ja joulumarkkinoita.

Essenin keskusta oli ihan kohtalaisen kokoinen, onhan kaupungissa asukkaita yli puoli miljoonaa. Kaikilla tuntui olevan kauhea nälkä ja yritimme löytää mahdollisimman nopeasti jonkun paikan missä voisi syödä istualtaan ja hieman döneriä tasokkaammin. Se ei ollutkaan mikään kovin helppo tehtävä. Lopulta viidestä suomalaisesta ja kahdesta ranskalaisesta muodostuva nälästä kuolaava joukkio ryntäsi pahaa-aavistamattomaan itämaiseen ravintolaan.

Itse tilasin kanaa ja nuudeleita. Ruokailun lomassa oli hyvää aikaa kahden kulttuurin väliseen avoimeen keskusteluun. Kovasti yritettiin opettaa ranskalaisille suomalaisia kirosanoja. Hyi meitä. Kana ja nuudelit olivat paremman makuisia kuin miltä se ehkä kuulostaa. Tein perustavanlaatuisen virheen ja tilasin ruokajuomaksi vettä. Tämähän tarkoittaa sitä, että saat käytännössä kaksi desilitraa hanavettä, joka tulee sitten loppupeleissä melkein ellei kalliimmaksi kuin olut. Tällä kertaa selvisin vedestä 1,80 eurolla ja häväistyksellä kavereiden naljaillessa minulle oluttuoppiensa takaa.

Ruokailun jälkeen ei paljon enää jäänyt aikaa ja piti sännätä kokoontumispaikalle. Jotkut hörppivät muita odotellessa Glühweinia eli glögin tapaista juomaa ja jotkut vielä ravintolankin jälkeen nälkäiset tunkivat brat- ynnä muita wursteja ääniänsä kohti.


Päivä alkoi jo pimentyä ja piti alkaa tekemään valintoja jatkon suhteen. Lähteäkö vielä tutustumaan Duisburgissa sijaitsevaan suljettuun terästehtaaseen? Muutamia viiden hengen ihmisryppäitä erkani tässä vaiheessa porukasta ja lähti viidenhengen lippuineen kohti Aachenia. Go with the flow -mieliala vei minussa voiton ja ajauduin virran mukana aina Duisburgiin asti. Duisburgissa vaihdettaessa junasta raitiovaunuun, ensimmäinen suomalainen eksyi jo porukasta. Mutta hänellä oli kännykkä ja kukkaro tallessa, joten mitään syytä paniikkiin ei liene ollut.

Duisburgissa kohteenamme oli Landschaftspark eli vapaasti suomennettuna näköalapuisto. Näköaloina siellä oli vanhan terästehtaan rakennuksia ja piippuja sinisillä, vihreillä ja punaisilla valoilla koristeltuna. Ensin kierreltiin pihamailla ja ihmeteltiin, että mitähän ihmeellistä tässä nyt sitten on. Kohta kiivettiin korkeaan, ehkä noin 70 metriä korkeaan torniin portaita pitkin. Ylhäältä oli komeat näkymät koko kaupunkiin ja valomeri ylettyi joka puolelle. Sen verran korkea torni oli, että joitakin alkoi jo hirvittää ja he jäivät suosiolla alemmille tasoille hengittelemään. Tornin huipulla tähystely oli ehdottomasti päivän kohokohta.


Tornin ja Landschaftsparkin jälkeen ei ollut epäilystäkään etteikö teollisen vallankumouksen historiasta olisi nähty jo riittävästi yhdelle päivälle. Juna-asemalla päivän pelastajaksi ja ylivoimaisesti suosituimmaksi kohteeksi osoittautui kuumia juomia ja makeisia pikkurahalla sylkevä automaatti. Ostin Katjes-merkkisiä laktritseja ja ne maistuivat todella hyvälle.

Lisää kuvia reissulta