Teollisen vallankumouksen ytimessä
Lauantaina 3.12 lähdin mukaan opiskelijajärjestö AEGEE Aachenin reissulle tutustumaan melko lähellä sijaitsevaan Ruhrin alueeseen. Minulla tai mukaan lähteneillä kämppiksilläni ei ollut oikeastaan lähtiessä mitään havaintoa siitä, mihin olimme tarkalleen ottaen matkalla, mutta reipasta asennetta osoittaen lähdimme mukaan kuitenkin.
Saavuimme Westbahnhofille, lähellä asuntoamme sijaitsevalle juna-asemalle, muutaman minuutin myöhässä sovitusta kello yhdeksästä. Tiesimme, että matkaan olisi lähdössä yhteensä noin 60 Erasmus-opiskelijaa, jotka tulevat ympäri Eurooppaa. Tiesimme myös, että heistä tulisi olemaan todennäköisesti melkein puolet espanjalaisia, joten meillä ei ollut mitään syytä paniikkiin myöhästymisen suhteen.
Juna saapuikin sitten joskus puoli kymmenen maissa ja lähdimme viilettämään kohti Esseniä. Mönchengladbach-nimisellä asemalla vaihdoimme onnistuneesti junaa, eikä tässä vaiheessa kukaan tainnut vielä eksyä. Opastus ja yleinen informointi asioista oli reissun alusta asti melko ihmeellistä: Yksi rinkka selässä viilettävä tyttö meni edellä ja 60 muuta koittivat seurata perässä. Hitaimpia ei paljon odoteltu.
Saavuimme Essenin teollisuusihmekaupunkiin parin tunnin junamatkan jälkeen. Hetken kuluttua 60 Erasmusta survoutuikin jo paikalliseen raitiovaunuun. Tai en oikein tiedä pitäisikö sitä sanoa maanalaiseksi, koska maan alta se lähti, mutta kulki sitten ihan maan päälläkin raiteita pitkin melkoista haipakkaa. Asemalla näytti, että junan pohjaan olisi asennettu sininen Pimp My U-Bahn -tyyppinen valo. Hieman pettymykseksi kuitenkin huomasin, että valo tuli vain laituriin kiinteästi asennetuista lampuista. Sinisiä ja muunkin värisiä koristevaloja näkyi joka puolella ja ne herättivät ilmeisesti muissakin ihmetyksen ja huvittavuuden sekaisia tunteita.
Kun maantiekiitäjä (siis se junan tapainen) jonka sisällä istuimme pörhälsi menemään kaupungin halki, emme pystyneet näkemään missään mitään kaunista. Joka paikassa vain melko rumia tai tavanomaisia rakennuksia. Eikä ihme, onhan Essen yksi niistä kaupungeista, jotka on rakennettu sinne muuttavia työläisiä varten teollistumisen hurjimpina vuosina 1800-luvun alussa. Kyllähän sieltä olisi tietysti taidettakin ja komeampia rakennuksia varmaan löytynyt, mutta eipä käyttämämme reitin varrelta. Wikipedia osaa muun muassa sivistää sen verran, että "vuonna 1988 valmistuneen Essenin oopperatalon suunnitteli Alvar Aalto vuonna 1963. "
Oppaamme antoi jonkinlaisen merkin, josta tajusimme että olisi aika hypätä vaunusta ulos. Sää ulkona oli viileä ja tuulinen, mutta aurinko yritti pilkottaa pilven takaa silloin tällöin mikä nostatti hieman mielialaa. Olimme jo tähän mennessä kuulleet, että jotain vanhaa, suljettua hiilikaivosta olisi tarkoitus mennä ensiksi tutkailemaan. Siellähän se jo näkyikin tien toisella puolella, Zeche und Kokerei Zollverein. Ei sitä olisi voinut olla huomaamatta. Miten edes hiilikaivos voi olla noin ruma? No onhan niitä varmaan rumempiakin, mutta -- silti. Jälkeenpäin sain kuulla, että se on kuitenkin Bauhaus-arkkitehtuurillaan valittu UNESCOn maailmanperintökohteeksi.
Asiat etenivät taas omaa verkkaista tahtiaan. Kotvan kuluttua pari opasta ilmestyi pihalle. Toinen heistä puhui englantia ja toinen saksaa. Syy siihen, että valitsin englanninkielisen oppaan ei välttämättä ollut se, etten haluaisi oppia saksaa. Oppaamme näytti jotenkin hieman kaivosmieheltä, vaikka enhän minä voisi tietää miltä ne näyttävät. Toisaalta, kaivosmiehelle on aikoinaan ollut varmasti enemmän etua pienestä koosta, koska tilaa maan uumenissa ei välttämättä niin kauheasti ole ollut. Tämä opas ei siis todellakaan ollut mikään kääpiö.
Olin vähän pettynyt kun emme päässeet kiertoajelulle kaivoksen sisälle Indiana Jones -tyylisissä kaivoskärryissä, joita tehtaan vielä toimiessa käytettiin luonnollisesti kivihiilen kuskaamiseen syvyyksistä. Todella syvältä, sillä syvimmillään tämänkin kaivoksen toiminta on ulottunut kilometrin syvyyteen. Sen syvemmältä ei kuulemma ole koskaan kannattanut lähteä kaivamaan.
Hiilikaivoksesta voisi tietysti kirjoittaa enemmänkin juttua, mutta ottaen huomioon, että todennäköisesti olet yhtä kiinnostunut kaikesta sen sisältämästä mystiikasta kuin minäkin, jätän tämän tältä erää tähän. Voisin kuitenkin heittää tähän hieman retoriikkaa lopuksi kysymällä: Haluaisitko mennä naimisiin hiilikaivoksessa? En minäkään. Mutta jotkut hullut saksalaiset kuulemma haluavat.
Hiilikaivoksen synkistä tunnelmista siirryttiin päivänvaloon ja monella alkoi olla jo kotiin ikävä. Itsekin olin vähällä jättää leikin kesken ja lähteä seuraavalla junalla kotiin. Mutta sitten kuulin, että seuraavaksi lähtisimme kohti Essenin keskustaa ja joulumarkkinoita.
Essenin keskusta oli ihan kohtalaisen kokoinen, onhan kaupungissa asukkaita yli puoli miljoonaa. Kaikilla tuntui olevan kauhea nälkä ja yritimme löytää mahdollisimman nopeasti jonkun paikan missä voisi syödä istualtaan ja hieman döneriä tasokkaammin. Se ei ollutkaan mikään kovin helppo tehtävä. Lopulta viidestä suomalaisesta ja kahdesta ranskalaisesta muodostuva nälästä kuolaava joukkio ryntäsi pahaa-aavistamattomaan itämaiseen ravintolaan.
Itse tilasin kanaa ja nuudeleita. Ruokailun lomassa oli hyvää aikaa kahden kulttuurin väliseen avoimeen keskusteluun. Kovasti yritettiin opettaa ranskalaisille suomalaisia kirosanoja. Hyi meitä. Kana ja nuudelit olivat paremman makuisia kuin miltä se ehkä kuulostaa. Tein perustavanlaatuisen virheen ja tilasin ruokajuomaksi vettä. Tämähän tarkoittaa sitä, että saat käytännössä kaksi desilitraa hanavettä, joka tulee sitten loppupeleissä melkein ellei kalliimmaksi kuin olut. Tällä kertaa selvisin vedestä 1,80 eurolla ja häväistyksellä kavereiden naljaillessa minulle oluttuoppiensa takaa.
Ruokailun jälkeen ei paljon enää jäänyt aikaa ja piti sännätä kokoontumispaikalle. Jotkut hörppivät muita odotellessa Glühweinia eli glögin tapaista juomaa ja jotkut vielä ravintolankin jälkeen nälkäiset tunkivat brat- ynnä muita wursteja ääniänsä kohti.
Päivä alkoi jo pimentyä ja piti alkaa tekemään valintoja jatkon suhteen. Lähteäkö vielä tutustumaan Duisburgissa sijaitsevaan suljettuun terästehtaaseen? Muutamia viiden hengen ihmisryppäitä erkani tässä vaiheessa porukasta ja lähti viidenhengen lippuineen kohti Aachenia. Go with the flow -mieliala vei minussa voiton ja ajauduin virran mukana aina Duisburgiin asti. Duisburgissa vaihdettaessa junasta raitiovaunuun, ensimmäinen suomalainen eksyi jo porukasta. Mutta hänellä oli kännykkä ja kukkaro tallessa, joten mitään syytä paniikkiin ei liene ollut.
Duisburgissa kohteenamme oli Landschaftspark eli vapaasti suomennettuna näköalapuisto. Näköaloina siellä oli vanhan terästehtaan rakennuksia ja piippuja sinisillä, vihreillä ja punaisilla valoilla koristeltuna. Ensin kierreltiin pihamailla ja ihmeteltiin, että mitähän ihmeellistä tässä nyt sitten on. Kohta kiivettiin korkeaan, ehkä noin 70 metriä korkeaan torniin portaita pitkin. Ylhäältä oli komeat näkymät koko kaupunkiin ja valomeri ylettyi joka puolelle. Sen verran korkea torni oli, että joitakin alkoi jo hirvittää ja he jäivät suosiolla alemmille tasoille hengittelemään. Tornin huipulla tähystely oli ehdottomasti päivän kohokohta.
Tornin ja Landschaftsparkin jälkeen ei ollut epäilystäkään etteikö teollisen vallankumouksen historiasta olisi nähty jo riittävästi yhdelle päivälle. Juna-asemalla päivän pelastajaksi ja ylivoimaisesti suosituimmaksi kohteeksi osoittautui kuumia juomia ja makeisia pikkurahalla sylkevä automaatti. Ostin Katjes-merkkisiä laktritseja ja ne maistuivat todella hyvälle.
Lisää kuvia reissulta
***
Saavuimme Westbahnhofille, lähellä asuntoamme sijaitsevalle juna-asemalle, muutaman minuutin myöhässä sovitusta kello yhdeksästä. Tiesimme, että matkaan olisi lähdössä yhteensä noin 60 Erasmus-opiskelijaa, jotka tulevat ympäri Eurooppaa. Tiesimme myös, että heistä tulisi olemaan todennäköisesti melkein puolet espanjalaisia, joten meillä ei ollut mitään syytä paniikkiin myöhästymisen suhteen.
Saavuimme Essenin teollisuusihmekaupunkiin parin tunnin junamatkan jälkeen. Hetken kuluttua 60 Erasmusta survoutuikin jo paikalliseen raitiovaunuun. Tai en oikein tiedä pitäisikö sitä sanoa maanalaiseksi, koska maan alta se lähti, mutta kulki sitten ihan maan päälläkin raiteita pitkin melkoista haipakkaa. Asemalla näytti, että junan pohjaan olisi asennettu sininen Pimp My U-Bahn -tyyppinen valo. Hieman pettymykseksi kuitenkin huomasin, että valo tuli vain laituriin kiinteästi asennetuista lampuista. Sinisiä ja muunkin värisiä koristevaloja näkyi joka puolella ja ne herättivät ilmeisesti muissakin ihmetyksen ja huvittavuuden sekaisia tunteita.
Kun maantiekiitäjä (siis se junan tapainen) jonka sisällä istuimme pörhälsi menemään kaupungin halki, emme pystyneet näkemään missään mitään kaunista. Joka paikassa vain melko rumia tai tavanomaisia rakennuksia. Eikä ihme, onhan Essen yksi niistä kaupungeista, jotka on rakennettu sinne muuttavia työläisiä varten teollistumisen hurjimpina vuosina 1800-luvun alussa. Kyllähän sieltä olisi tietysti taidettakin ja komeampia rakennuksia varmaan löytynyt, mutta eipä käyttämämme reitin varrelta. Wikipedia osaa muun muassa sivistää sen verran, että "vuonna 1988 valmistuneen Essenin oopperatalon suunnitteli Alvar Aalto vuonna 1963. "
Oppaamme antoi jonkinlaisen merkin, josta tajusimme että olisi aika hypätä vaunusta ulos. Sää ulkona oli viileä ja tuulinen, mutta aurinko yritti pilkottaa pilven takaa silloin tällöin mikä nostatti hieman mielialaa. Olimme jo tähän mennessä kuulleet, että jotain vanhaa, suljettua hiilikaivosta olisi tarkoitus mennä ensiksi tutkailemaan. Siellähän se jo näkyikin tien toisella puolella, Zeche und Kokerei Zollverein. Ei sitä olisi voinut olla huomaamatta. Miten edes hiilikaivos voi olla noin ruma? No onhan niitä varmaan rumempiakin, mutta -- silti. Jälkeenpäin sain kuulla, että se on kuitenkin Bauhaus-arkkitehtuurillaan valittu UNESCOn maailmanperintökohteeksi.
Asiat etenivät taas omaa verkkaista tahtiaan. Kotvan kuluttua pari opasta ilmestyi pihalle. Toinen heistä puhui englantia ja toinen saksaa. Syy siihen, että valitsin englanninkielisen oppaan ei välttämättä ollut se, etten haluaisi oppia saksaa. Oppaamme näytti jotenkin hieman kaivosmieheltä, vaikka enhän minä voisi tietää miltä ne näyttävät. Toisaalta, kaivosmiehelle on aikoinaan ollut varmasti enemmän etua pienestä koosta, koska tilaa maan uumenissa ei välttämättä niin kauheasti ole ollut. Tämä opas ei siis todellakaan ollut mikään kääpiö.
Olin vähän pettynyt kun emme päässeet kiertoajelulle kaivoksen sisälle Indiana Jones -tyylisissä kaivoskärryissä, joita tehtaan vielä toimiessa käytettiin luonnollisesti kivihiilen kuskaamiseen syvyyksistä. Todella syvältä, sillä syvimmillään tämänkin kaivoksen toiminta on ulottunut kilometrin syvyyteen. Sen syvemmältä ei kuulemma ole koskaan kannattanut lähteä kaivamaan.
Hiilikaivoksesta voisi tietysti kirjoittaa enemmänkin juttua, mutta ottaen huomioon, että todennäköisesti olet yhtä kiinnostunut kaikesta sen sisältämästä mystiikasta kuin minäkin, jätän tämän tältä erää tähän. Voisin kuitenkin heittää tähän hieman retoriikkaa lopuksi kysymällä: Haluaisitko mennä naimisiin hiilikaivoksessa? En minäkään. Mutta jotkut hullut saksalaiset kuulemma haluavat.
Hiilikaivoksen synkistä tunnelmista siirryttiin päivänvaloon ja monella alkoi olla jo kotiin ikävä. Itsekin olin vähällä jättää leikin kesken ja lähteä seuraavalla junalla kotiin. Mutta sitten kuulin, että seuraavaksi lähtisimme kohti Essenin keskustaa ja joulumarkkinoita.
Essenin keskusta oli ihan kohtalaisen kokoinen, onhan kaupungissa asukkaita yli puoli miljoonaa. Kaikilla tuntui olevan kauhea nälkä ja yritimme löytää mahdollisimman nopeasti jonkun paikan missä voisi syödä istualtaan ja hieman döneriä tasokkaammin. Se ei ollutkaan mikään kovin helppo tehtävä. Lopulta viidestä suomalaisesta ja kahdesta ranskalaisesta muodostuva nälästä kuolaava joukkio ryntäsi pahaa-aavistamattomaan itämaiseen ravintolaan.
Itse tilasin kanaa ja nuudeleita. Ruokailun lomassa oli hyvää aikaa kahden kulttuurin väliseen avoimeen keskusteluun. Kovasti yritettiin opettaa ranskalaisille suomalaisia kirosanoja. Hyi meitä. Kana ja nuudelit olivat paremman makuisia kuin miltä se ehkä kuulostaa. Tein perustavanlaatuisen virheen ja tilasin ruokajuomaksi vettä. Tämähän tarkoittaa sitä, että saat käytännössä kaksi desilitraa hanavettä, joka tulee sitten loppupeleissä melkein ellei kalliimmaksi kuin olut. Tällä kertaa selvisin vedestä 1,80 eurolla ja häväistyksellä kavereiden naljaillessa minulle oluttuoppiensa takaa.
Ruokailun jälkeen ei paljon enää jäänyt aikaa ja piti sännätä kokoontumispaikalle. Jotkut hörppivät muita odotellessa Glühweinia eli glögin tapaista juomaa ja jotkut vielä ravintolankin jälkeen nälkäiset tunkivat brat- ynnä muita wursteja ääniänsä kohti.
Päivä alkoi jo pimentyä ja piti alkaa tekemään valintoja jatkon suhteen. Lähteäkö vielä tutustumaan Duisburgissa sijaitsevaan suljettuun terästehtaaseen? Muutamia viiden hengen ihmisryppäitä erkani tässä vaiheessa porukasta ja lähti viidenhengen lippuineen kohti Aachenia. Go with the flow -mieliala vei minussa voiton ja ajauduin virran mukana aina Duisburgiin asti. Duisburgissa vaihdettaessa junasta raitiovaunuun, ensimmäinen suomalainen eksyi jo porukasta. Mutta hänellä oli kännykkä ja kukkaro tallessa, joten mitään syytä paniikkiin ei liene ollut.
Duisburgissa kohteenamme oli Landschaftspark eli vapaasti suomennettuna näköalapuisto. Näköaloina siellä oli vanhan terästehtaan rakennuksia ja piippuja sinisillä, vihreillä ja punaisilla valoilla koristeltuna. Ensin kierreltiin pihamailla ja ihmeteltiin, että mitähän ihmeellistä tässä nyt sitten on. Kohta kiivettiin korkeaan, ehkä noin 70 metriä korkeaan torniin portaita pitkin. Ylhäältä oli komeat näkymät koko kaupunkiin ja valomeri ylettyi joka puolelle. Sen verran korkea torni oli, että joitakin alkoi jo hirvittää ja he jäivät suosiolla alemmille tasoille hengittelemään. Tornin huipulla tähystely oli ehdottomasti päivän kohokohta.
Tornin ja Landschaftsparkin jälkeen ei ollut epäilystäkään etteikö teollisen vallankumouksen historiasta olisi nähty jo riittävästi yhdelle päivälle. Juna-asemalla päivän pelastajaksi ja ylivoimaisesti suosituimmaksi kohteeksi osoittautui kuumia juomia ja makeisia pikkurahalla sylkevä automaatti. Ostin Katjes-merkkisiä laktritseja ja ne maistuivat todella hyvälle.
Lisää kuvia reissulta
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
<< Home