Viikonvaihteen julmat huvit
Mennyt viikko ei vaihtunut täksi viikoksi ihan minkä tahansa viikonvaihteen merkeissä: Kielikurssimme loppukoe oli torstaina, joten odotettavissa oli hulvatonta juhlintaa kurssin päättymisen johdosta.
Perjantaiaamuna nautin aamupalaa kielikurssiryhmäni kanssa samassa luokassa missä tunnitkin on yleensä pidetty. Kaikkien tehtävänä oli tuoda mukanaan jotain syömistä, opettajien hoitaessa juomapuolen. Olin hieman pettynyt... en siksi, että juomana oli vain kahvia, vaan koska kaiken kaikkiaan vain noin alle puolet ryhmän vahvuudesta oli vaivautunut saapumaan paikalle. Olisihan toki ollut kiva ikuistaa koko ryhmä bittimuotoiseksi kuvaksi.
Kahvin hörpiskelyn ohella pääsin antamaan palautetta varsinkin kurssin vanhemmalle opettajalle Birgit "Tupakkayskä" Dörferille. Yritin tiedustella häneltä muiden asioiden lisäksi, miksi kurssilla käytiin läpi niin vaikeita asioita eikä mielestäni keskitytty ollenkaan perusasioihin, mikä olisi mielestäni aika luonnollista Grundstuffelle eli aloittelijatasolle. Vastaukseksi sain jotain epämääräiseltä kuulostavaa selitystä siitä, että ollaan tasolla Grundstuffe 3, eikä suinkaan millään aloittelijatasolla. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin, niin kuin minä usein teen vajavaisen kielitaitoni vuoksi, mutta epämääräiseltä kuulostavaa selitystä juurikin vajavaisen kielitatoni vuoksi.
Jossain välissä norjalainen Magnus vetäisi ässän hihasta heittämällä jonkin kotimaastaan peräisin olevan juuston, joka ei ole juusto, pöydälle. Ei se kyllä juustolta näyttänytkään; oli valmistettu kuulemma jostain vuohen eritteestä, ilmeisesti maidosta tai vastaavasta. Näytti ihan toffeelta. Iskin ennakkoluulottomasti siivun leipäni päälle, niin kuin Edam-viipaleen konsanaan, ja junttasin purukalustoni yhdistelmään kiinni muiden tarkkaillessa reaktioitani.
-- Ihan hyvää tämä on, mutustin niin uskottavasti kuin mahdollista, mutta kukaan ei uskonut. Uskallan kirjoittaa tämän, koska Magnus tuskin löytää tätä blogia, saati sitten oppii ymmärtämään suomea: en uskonut itsekään.
Jotta homma ei olisi mennyt liian yksitoikkoiseksi "vuohenjuuston" kanssa nypläämiseksi ja alakuloisessa, odottavassa perjantaiaamuilmapiirissä rypemiseksi, otin PowerBookini esille ja päätin näyttää koko luokalle kaikki mahtavan Studio Julmahuvin "Die Kühe - Ratkaisijat" -sketsit pötkössä**.
Vastaanotto oli odotetunlainen: osa porukasta nauroi, osa ei. Nekin jotka nauroivat, mukaanlukien opettajat, nauroivat ehkä vain hämmennyksestä niin kuin saksalaisilla tuntuu olevan tapana. Itsekin muistan, että aikoinaan ensimmäinen katselukerta aiheutti omalla kohdalla lähes seuraavanlaisen äännähdyksen: --...? Joka katselukerran jälkeen se on vaan täälläkin iskenyt yhä lujempaa tajuntaan. Die Kühet on katsottu ainakin kolmeen kertaan läpi meidänkin kämpällä, joten meillä on jokapäiväisessä käytössä koko kyseisen sketsin sanontarepertuaari. Muutamia esimerkkejä mainitakseni:
-- Was?
-- Wo ist mein Kaffee?
-- Herr Kommissar...
-- Dummkopf -- nicht du Berner.
-- Ja!
-- Jeden Tag so schnell.
Jos kuulet jonkun väittävän Studio Julmahuvin olevan paras koskaan Suomessa tehty komediasarja, et kuule hänen puhuvan palturia! sarjan epävirallinen kotisivu [huomio: Studio Julmahuvi 3dvd+1cd -kokoelman julkaisupäivä 20.10.2005!]
Perjantai ei suinkaan ollut tässä vielä kokonaisuudessaan. Ehei -- vastahan se oli alkanut. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Aina sama ongelma, kun yrittää kirjoittaa mistä tahansa aiheesta melkein viikon verran varsinaisten tapahtumien jälkeen; varsinkin viikonlopuista, ja yhtä julmetun hulvattomista kuin tämä edellinen.
Sen ainakin muistan, että illalla oli meidän asuinsijastamme vajaan kilometrin päässä sijaitsevassa asuntolassa, Newtonissa, yhdet ruotsalaisen ja yhdet suomalaisen Erasmuksen* järjestämät giganttiset kotibileet minimaalisen pienissä puitteissa. Muistan vielä huoneiden numerotkin, mutta enpä kerro teille! Sen verran voin toki paljastaa, että ne olivat ensimmäisessä ja kolmannessa kerroksessa. Huomioitavana seikkana mainitsen, että täällä ensimmäinen kerros ei olekaan koskaan katutasossa vaan kerrosta ylempänä. Mutta niinhän se taitaa olla siellä koto-Suomessakin asuinrakennuksista puhuttaessa. Mutta täällä jos astut esimerkiksi isoon kapitalismin ilmentymään eli hyper-isoon tavarataloon, et olekaan suinkaan ensimmäisessä kerroksessa vaan e-kerroksessa. Tämä aiheuttaa hämmennystä, jos myyjä neuvoo esimerkiksi menemään toiseen kerrokseen. Mikä on toinen kerros? Niin, suomalaisittain olettaisin sen olevan kerrosta ylempänä. Tai ehkä olen väärässä. Ehkä se on niin Suomessakin. Ehkä en Suomessa ole edes käynyt isoissa tavarataloissa. Ehkä sillä ei ole merkitystä.
Ehkä takaisin niihin pirskeisiin. Vaikuttanee lukijain aliarvioimiselta -- ja ollee samalla itsensä leimaamista ennalta-arvattavaksi -- kirjoittaa, että bileissä oli erittäin kansainvälinen tunnelma, mutta kirjoitan sen silti: Bileissä oli erittäin kansainvälinen tunnelma. Tämä tosiseikka oli huomattavissa muun muassa siten, että nuoret Erasmukset* eri valtioista ympäri maailmaa (lähinnä Eurooppaa) olivat kanssakäymisissä toistensa kanssa. Toiset keskustelun merkeissä ja toiset muunlaisissa merkeissä, mutta hyvissä merkeissä joka tapauksessa. Jos sillä nyt on yleensä mitään merkitystä.
Tämä kahden asunnon sisällä ja niiden välissä tapahtuva juhlinta, toi mieleeni hämmästyttävällä tavalla oman kotoisen yliopistoni vertaistaan vailla olevan ainejärjestö Dumppi ry:n silloin tällöin Ruotsin ja Suomen väliselle vesialueelle suuntautuneet, railakkaat risteilyretket. Tässä oli vain tai oikeastaan muun muassa se ero, että laivaa ei tarvittu: risteily tapahtui käytävillä. Toinen asunto edusti Ruotsia ja toinen Suomea. Ilahduttavaa tässä oli myös se, että molemmissa maissa oli mahdollista tavata paljon "ulkomaalaisia", eikä hukkumisvaaraa -- ainakaan suolaiseen, hyiseen meriveteen -- ollut.
Ikään kuin biletys Newtonilla ei olisi ollut tarpeeksi väsyineille Erasmuksille*, lähdin vielä kämppätovereideni kanssa jatkoille [das Nachspiel] espanjalaisten luo. Koska yritykseni soittaa suomalaista biletysmusiikkia olivat vallan tyrehtyneet aikaisemmissa asemissa, laitoin oitis asuntoon päästyämme humppaa soimaan:
Humppaa taikka kuole,
taikka humppaa,
taikka humppaa ja kuole.
Musiikissahan ei mitään vikaa ollut, mutta jälkipelit tyrehtyivät ennen aikojaan jo neljän jälkeen. Kieltämättä oli kyllä jo väsynyt olo, joten lähdimme kotiin.
Lauantai alkoi virkeästi kolmen tienoilla, kun suuntasin kulkuni, yllätyksellisesti Aachenin länsiosassa sijaitsevaan, West Parkiin. Olin edellisen yön aikana luvannut muutamille kavereilleni olla paikalla yhden aikoihin, joten kaikki vaikutti siltä että etelä-eurooppalainen elämänasenne alkaisi vihdoin saada jalansijaa ajattelumaailmassani. Äh, eikai nyt sentään.
Kun saavuin puistoon, totesin sään olevan mahtava. Kun lähdin puistosta, totesin sään olevan edelleen vertaansa vailla. Ajanjaksolla, joka sijoittui näiden kahden loisteliasta sääolosuhdetta kuvaavan toteamuksen väliin, söin itse grillattuja hampurilaisia, join saksalaista olutta ja heittelin frisbeetä kolmen norjalaisen ja yhden ruotsalaisen kanssa. Paikalle ei todellakaan kovin moni ollut siis vaivautunut. Syytä siihen en ehkä koskaan saa selville.
Illalla olin vaikean valinnan edessä: Luvassa olisi taas kahdet kestit. Tällä kertaa eri puolilla kaupunkia. Toisessa vietettäisiin suomalaisvoimin, suomeksi suomalaisen tytön suomalaisia syntymäpäiviä. Toisessa, ranskalaisen Erasmus-toverini* kämpässä juhlittaisiin muuten vain, kansainvälisesti, kansainvälisin voimin. Koska en liiemmin ollut kiinnostunut suomalaisista bileistä, enkä ollut vieläkään saanut tarpeekseni kansainvälisyydestä, päädyin kämppisteni kanssa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Yksi asunto aivan Aachenin keskustassa, jonka pohjapiirustukseen oli piirretty kylpyhuoneen lisäksi kaksi huonetta ja keittiö, oli puolenyön jälkeen saatu ahdettua todella täyteen. Niin täyteen, että pystyin vaivoin parin tunnin rauhallisen jutustelun jälkeen survoutumaan kadulle ystävieni kämppisten ja muutaman muun kanssa. Tarkoitus oli viimein lähteä kokemaan yksi aachenilainen, diskoteekilla varustettu yökerho. Sellaisesta kun ei aikaisemmin vielä ainakaan oikein hyviä kokemuksia vielä ollut.
Yökerhon nimi oli arvoituksellinen: B9. Kysyttyäni eräältä paikalliselta vastaantulijalta, sattuisiko hän tietämään missä kyseinen yökerho sijaitsee, arvoituksellisuus haihtui saatuani vastaukseksi: -- B9 sijaitsee luonnollisesti osoitteessa Blondelstrasse 9. No niinpä tietysti!
Yökerho oli minulle pettymys turhan korkean hintatason, huonon, hip-hop-musiikin ja turhan äänekkään äänentoison takia. Kahdeksan euroa sisäänpääsymaksua, euro narikkaan ja vielä oli vessassa yksi rouva kerjäämässä rahaa! Kyllä se on kallista täälläkin näköjään jos oikeasta -- tai siis väärästä -- paikasta itsensä löytää. Loppuillasta tilasin vielä jääveden, kun ajattelin että se nyt ei voi kovin kalliskaan olla. Mietipä, kuinka paljon olisit valmis maksamaan kahden desilitran jäävedestä? Aavikolla ilman juomaa viikon käveltyäsi: mitä tahansa, mutta tavallisen lauantai-illan päätteeksi? Kaksi euroa tuntui minusta ainakin kohtuuttomalta. Eikä baarimikolla ollut antaa edes korvatulppia vaihdossa!
Sunnuntaina kämppiksenikin innostuivat lähtemään mukaan West Parkiin aloittamaan uutta päivää pienen piknikin muodossa. Tällä kertaa paikalle olikin saapunut Erasmuksia* huomattavan iso rypäs. Siellä syötiin eväitä, tietysti, pelailtiin korttia, heiteltiin frisbeetä, jopa suoritettiin sirkustemppuja. Ainiin, puhuttiin myös saksaa. Jotkut itämaisen näköiset tyypit olivat jopa tuoneet mukanaan melko itämaisen näköisen vesipiipun ja polttelivat siinä kavereineen mitä sitten ikinä yleensä itäisissä maissa on tapana poltellakaan. En tiedä miksi sitä tulisi kutsua, mutta eräällä belgialaiselle tytöllä oli mukanaan lautasen näköinen muovikiekko, jota hän sitten pyöritteli puisen kepin päässä. Pääsin koittamaan myös tätä sirkustaidetta ja parin yrittämän jälkeen sainkin kiekon pyörimään kepin päässä, mutta aivan nenän päällä ei tämä kokonaisuus vielä pysynyt.
Aurinko paistoi sunnuntainakin pilvettömältä taivaalta ja soi rentouttavia, lämpimiä säteitään kaikkien Erasmusten* iloksi. Kaikki tuntuivat olevan iloisia ja autuaan tietämättömiä seuraavalla viikolla alkavien kurssien olemassaolosta. Maapallon kierähdettyä auringon suhteen kulmaan, joka aiheuttaa West Parkin varjoon menemisen, puisto tyhjeni samaan tapaan kuin tavarataloilla on tapana tyhjentyä viimeisen sulkemiskuulutuksen jälkeen.
***
Perjantaiaamuna nautin aamupalaa kielikurssiryhmäni kanssa samassa luokassa missä tunnitkin on yleensä pidetty. Kaikkien tehtävänä oli tuoda mukanaan jotain syömistä, opettajien hoitaessa juomapuolen. Olin hieman pettynyt... en siksi, että juomana oli vain kahvia, vaan koska kaiken kaikkiaan vain noin alle puolet ryhmän vahvuudesta oli vaivautunut saapumaan paikalle. Olisihan toki ollut kiva ikuistaa koko ryhmä bittimuotoiseksi kuvaksi.
Kahvin hörpiskelyn ohella pääsin antamaan palautetta varsinkin kurssin vanhemmalle opettajalle Birgit "Tupakkayskä" Dörferille. Yritin tiedustella häneltä muiden asioiden lisäksi, miksi kurssilla käytiin läpi niin vaikeita asioita eikä mielestäni keskitytty ollenkaan perusasioihin, mikä olisi mielestäni aika luonnollista Grundstuffelle eli aloittelijatasolle. Vastaukseksi sain jotain epämääräiseltä kuulostavaa selitystä siitä, että ollaan tasolla Grundstuffe 3, eikä suinkaan millään aloittelijatasolla. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin, niin kuin minä usein teen vajavaisen kielitaitoni vuoksi, mutta epämääräiseltä kuulostavaa selitystä juurikin vajavaisen kielitatoni vuoksi.
Jossain välissä norjalainen Magnus vetäisi ässän hihasta heittämällä jonkin kotimaastaan peräisin olevan juuston, joka ei ole juusto, pöydälle. Ei se kyllä juustolta näyttänytkään; oli valmistettu kuulemma jostain vuohen eritteestä, ilmeisesti maidosta tai vastaavasta. Näytti ihan toffeelta. Iskin ennakkoluulottomasti siivun leipäni päälle, niin kuin Edam-viipaleen konsanaan, ja junttasin purukalustoni yhdistelmään kiinni muiden tarkkaillessa reaktioitani.
-- Ihan hyvää tämä on, mutustin niin uskottavasti kuin mahdollista, mutta kukaan ei uskonut. Uskallan kirjoittaa tämän, koska Magnus tuskin löytää tätä blogia, saati sitten oppii ymmärtämään suomea: en uskonut itsekään.
Jotta homma ei olisi mennyt liian yksitoikkoiseksi "vuohenjuuston" kanssa nypläämiseksi ja alakuloisessa, odottavassa perjantaiaamuilmapiirissä rypemiseksi, otin PowerBookini esille ja päätin näyttää koko luokalle kaikki mahtavan Studio Julmahuvin "Die Kühe - Ratkaisijat" -sketsit pötkössä**.
Vastaanotto oli odotetunlainen: osa porukasta nauroi, osa ei. Nekin jotka nauroivat, mukaanlukien opettajat, nauroivat ehkä vain hämmennyksestä niin kuin saksalaisilla tuntuu olevan tapana. Itsekin muistan, että aikoinaan ensimmäinen katselukerta aiheutti omalla kohdalla lähes seuraavanlaisen äännähdyksen: --...? Joka katselukerran jälkeen se on vaan täälläkin iskenyt yhä lujempaa tajuntaan. Die Kühet on katsottu ainakin kolmeen kertaan läpi meidänkin kämpällä, joten meillä on jokapäiväisessä käytössä koko kyseisen sketsin sanontarepertuaari. Muutamia esimerkkejä mainitakseni:
-- Was?
-- Wo ist mein Kaffee?
-- Herr Kommissar...
-- Dummkopf -- nicht du Berner.
-- Ja!
-- Jeden Tag so schnell.
Jos kuulet jonkun väittävän Studio Julmahuvin olevan paras koskaan Suomessa tehty komediasarja, et kuule hänen puhuvan palturia! sarjan epävirallinen kotisivu [huomio: Studio Julmahuvi 3dvd+1cd -kokoelman julkaisupäivä 20.10.2005!]
Perjantai ei suinkaan ollut tässä vielä kokonaisuudessaan. Ehei -- vastahan se oli alkanut. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Aina sama ongelma, kun yrittää kirjoittaa mistä tahansa aiheesta melkein viikon verran varsinaisten tapahtumien jälkeen; varsinkin viikonlopuista, ja yhtä julmetun hulvattomista kuin tämä edellinen.
Sen ainakin muistan, että illalla oli meidän asuinsijastamme vajaan kilometrin päässä sijaitsevassa asuntolassa, Newtonissa, yhdet ruotsalaisen ja yhdet suomalaisen Erasmuksen* järjestämät giganttiset kotibileet minimaalisen pienissä puitteissa. Muistan vielä huoneiden numerotkin, mutta enpä kerro teille! Sen verran voin toki paljastaa, että ne olivat ensimmäisessä ja kolmannessa kerroksessa. Huomioitavana seikkana mainitsen, että täällä ensimmäinen kerros ei olekaan koskaan katutasossa vaan kerrosta ylempänä. Mutta niinhän se taitaa olla siellä koto-Suomessakin asuinrakennuksista puhuttaessa. Mutta täällä jos astut esimerkiksi isoon kapitalismin ilmentymään eli hyper-isoon tavarataloon, et olekaan suinkaan ensimmäisessä kerroksessa vaan e-kerroksessa. Tämä aiheuttaa hämmennystä, jos myyjä neuvoo esimerkiksi menemään toiseen kerrokseen. Mikä on toinen kerros? Niin, suomalaisittain olettaisin sen olevan kerrosta ylempänä. Tai ehkä olen väärässä. Ehkä se on niin Suomessakin. Ehkä en Suomessa ole edes käynyt isoissa tavarataloissa. Ehkä sillä ei ole merkitystä.
Ehkä takaisin niihin pirskeisiin. Vaikuttanee lukijain aliarvioimiselta -- ja ollee samalla itsensä leimaamista ennalta-arvattavaksi -- kirjoittaa, että bileissä oli erittäin kansainvälinen tunnelma, mutta kirjoitan sen silti: Bileissä oli erittäin kansainvälinen tunnelma. Tämä tosiseikka oli huomattavissa muun muassa siten, että nuoret Erasmukset* eri valtioista ympäri maailmaa (lähinnä Eurooppaa) olivat kanssakäymisissä toistensa kanssa. Toiset keskustelun merkeissä ja toiset muunlaisissa merkeissä, mutta hyvissä merkeissä joka tapauksessa. Jos sillä nyt on yleensä mitään merkitystä.
Tämä kahden asunnon sisällä ja niiden välissä tapahtuva juhlinta, toi mieleeni hämmästyttävällä tavalla oman kotoisen yliopistoni vertaistaan vailla olevan ainejärjestö Dumppi ry:n silloin tällöin Ruotsin ja Suomen väliselle vesialueelle suuntautuneet, railakkaat risteilyretket. Tässä oli vain tai oikeastaan muun muassa se ero, että laivaa ei tarvittu: risteily tapahtui käytävillä. Toinen asunto edusti Ruotsia ja toinen Suomea. Ilahduttavaa tässä oli myös se, että molemmissa maissa oli mahdollista tavata paljon "ulkomaalaisia", eikä hukkumisvaaraa -- ainakaan suolaiseen, hyiseen meriveteen -- ollut.
Ikään kuin biletys Newtonilla ei olisi ollut tarpeeksi väsyineille Erasmuksille*, lähdin vielä kämppätovereideni kanssa jatkoille [das Nachspiel] espanjalaisten luo. Koska yritykseni soittaa suomalaista biletysmusiikkia olivat vallan tyrehtyneet aikaisemmissa asemissa, laitoin oitis asuntoon päästyämme humppaa soimaan:
Humppaa taikka kuole,
taikka humppaa,
taikka humppaa ja kuole.
Musiikissahan ei mitään vikaa ollut, mutta jälkipelit tyrehtyivät ennen aikojaan jo neljän jälkeen. Kieltämättä oli kyllä jo väsynyt olo, joten lähdimme kotiin.
***
Lauantai alkoi virkeästi kolmen tienoilla, kun suuntasin kulkuni, yllätyksellisesti Aachenin länsiosassa sijaitsevaan, West Parkiin. Olin edellisen yön aikana luvannut muutamille kavereilleni olla paikalla yhden aikoihin, joten kaikki vaikutti siltä että etelä-eurooppalainen elämänasenne alkaisi vihdoin saada jalansijaa ajattelumaailmassani. Äh, eikai nyt sentään.
Kun saavuin puistoon, totesin sään olevan mahtava. Kun lähdin puistosta, totesin sään olevan edelleen vertaansa vailla. Ajanjaksolla, joka sijoittui näiden kahden loisteliasta sääolosuhdetta kuvaavan toteamuksen väliin, söin itse grillattuja hampurilaisia, join saksalaista olutta ja heittelin frisbeetä kolmen norjalaisen ja yhden ruotsalaisen kanssa. Paikalle ei todellakaan kovin moni ollut siis vaivautunut. Syytä siihen en ehkä koskaan saa selville.
Illalla olin vaikean valinnan edessä: Luvassa olisi taas kahdet kestit. Tällä kertaa eri puolilla kaupunkia. Toisessa vietettäisiin suomalaisvoimin, suomeksi suomalaisen tytön suomalaisia syntymäpäiviä. Toisessa, ranskalaisen Erasmus-toverini* kämpässä juhlittaisiin muuten vain, kansainvälisesti, kansainvälisin voimin. Koska en liiemmin ollut kiinnostunut suomalaisista bileistä, enkä ollut vieläkään saanut tarpeekseni kansainvälisyydestä, päädyin kämppisteni kanssa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Yksi asunto aivan Aachenin keskustassa, jonka pohjapiirustukseen oli piirretty kylpyhuoneen lisäksi kaksi huonetta ja keittiö, oli puolenyön jälkeen saatu ahdettua todella täyteen. Niin täyteen, että pystyin vaivoin parin tunnin rauhallisen jutustelun jälkeen survoutumaan kadulle ystävieni kämppisten ja muutaman muun kanssa. Tarkoitus oli viimein lähteä kokemaan yksi aachenilainen, diskoteekilla varustettu yökerho. Sellaisesta kun ei aikaisemmin vielä ainakaan oikein hyviä kokemuksia vielä ollut.
Yökerhon nimi oli arvoituksellinen: B9. Kysyttyäni eräältä paikalliselta vastaantulijalta, sattuisiko hän tietämään missä kyseinen yökerho sijaitsee, arvoituksellisuus haihtui saatuani vastaukseksi: -- B9 sijaitsee luonnollisesti osoitteessa Blondelstrasse 9. No niinpä tietysti!
Yökerho oli minulle pettymys turhan korkean hintatason, huonon, hip-hop-musiikin ja turhan äänekkään äänentoison takia. Kahdeksan euroa sisäänpääsymaksua, euro narikkaan ja vielä oli vessassa yksi rouva kerjäämässä rahaa! Kyllä se on kallista täälläkin näköjään jos oikeasta -- tai siis väärästä -- paikasta itsensä löytää. Loppuillasta tilasin vielä jääveden, kun ajattelin että se nyt ei voi kovin kalliskaan olla. Mietipä, kuinka paljon olisit valmis maksamaan kahden desilitran jäävedestä? Aavikolla ilman juomaa viikon käveltyäsi: mitä tahansa, mutta tavallisen lauantai-illan päätteeksi? Kaksi euroa tuntui minusta ainakin kohtuuttomalta. Eikä baarimikolla ollut antaa edes korvatulppia vaihdossa!
***
Sunnuntaina kämppiksenikin innostuivat lähtemään mukaan West Parkiin aloittamaan uutta päivää pienen piknikin muodossa. Tällä kertaa paikalle olikin saapunut Erasmuksia* huomattavan iso rypäs. Siellä syötiin eväitä, tietysti, pelailtiin korttia, heiteltiin frisbeetä, jopa suoritettiin sirkustemppuja. Ainiin, puhuttiin myös saksaa. Jotkut itämaisen näköiset tyypit olivat jopa tuoneet mukanaan melko itämaisen näköisen vesipiipun ja polttelivat siinä kavereineen mitä sitten ikinä yleensä itäisissä maissa on tapana poltellakaan. En tiedä miksi sitä tulisi kutsua, mutta eräällä belgialaiselle tytöllä oli mukanaan lautasen näköinen muovikiekko, jota hän sitten pyöritteli puisen kepin päässä. Pääsin koittamaan myös tätä sirkustaidetta ja parin yrittämän jälkeen sainkin kiekon pyörimään kepin päässä, mutta aivan nenän päällä ei tämä kokonaisuus vielä pysynyt.
Aurinko paistoi sunnuntainakin pilvettömältä taivaalta ja soi rentouttavia, lämpimiä säteitään kaikkien Erasmusten* iloksi. Kaikki tuntuivat olevan iloisia ja autuaan tietämättömiä seuraavalla viikolla alkavien kurssien olemassaolosta. Maapallon kierähdettyä auringon suhteen kulmaan, joka aiheuttaa West Parkin varjoon menemisen, puisto tyhjeni samaan tapaan kuin tavarataloilla on tapana tyhjentyä viimeisen sulkemiskuulutuksen jälkeen.
***
* Erasmus
Erasmus-vaihto-ohjelman puitteissa opiskeleva henkilö.
** Studio Julmahuvi
Ohjeistus teille, jotka ette ole vielä kyseistä sarjaa nähneet:
1) Ensin hävetkää yleissivistyksenne ammottavaa aukkoa ja sitten menkää ja ostakaa juuri julkaistu dvd-kokoelma, jotta ei tarvitsisi hävetä enää.
2) Taustaa:
Die Kühe - Ratkaisijat kertoo pitkätakkisesta, kahvinsa huolella makeutettuna nauttivasta, saksalaisesta rikosetsivä Dieteristä ja hänen vahvasti takatukkaisesta, ruskeanahkatakkisesta apulaisetsivä Berneristä. Tehtävänään heillä on ratkaista saksalaisessa hotellissa suomalaisen mäkihyppääjä A-P Nikkolan mystinen katoamistapaus.
Sketsissä yllä mainitut etsivät ja muut henkilöhahmot puhuvat "todella sujuvaa" saksaa, joten tämä käy samalla myös opetusmateriaalina kaikille saksan kielen alkeiden opiskelijoille.
Erasmus-vaihto-ohjelman puitteissa opiskeleva henkilö.
** Studio Julmahuvi
Ohjeistus teille, jotka ette ole vielä kyseistä sarjaa nähneet:
1) Ensin hävetkää yleissivistyksenne ammottavaa aukkoa ja sitten menkää ja ostakaa juuri julkaistu dvd-kokoelma, jotta ei tarvitsisi hävetä enää.
2) Taustaa:
Die Kühe - Ratkaisijat kertoo pitkätakkisesta, kahvinsa huolella makeutettuna nauttivasta, saksalaisesta rikosetsivä Dieteristä ja hänen vahvasti takatukkaisesta, ruskeanahkatakkisesta apulaisetsivä Berneristä. Tehtävänään heillä on ratkaista saksalaisessa hotellissa suomalaisen mäkihyppääjä A-P Nikkolan mystinen katoamistapaus.
Sketsissä yllä mainitut etsivät ja muut henkilöhahmot puhuvat "todella sujuvaa" saksaa, joten tämä käy samalla myös opetusmateriaalina kaikille saksan kielen alkeiden opiskelijoille.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
<< Home