Suomalainen pässi ranskalaisessa narussa

Osittain johtuen tämänpäiväisistä tapahtumista, päädyin seuraavanlaiseen päätelmään: Liiallinen luottamus omaan (ja muiden) kykyyn suunnistaa ilman karttaa tai muita apuvälineitä verrattain tuntemattomassa ympäristössä voi johtaa tapahtumasarjaan jonka tuloksena on täydellinen tietämättömyys silloisena hetkenä itsensä (tai puhumattakaan eräiden muiden paikkojen kuten esimerkiksi oman asuinsijansa) olinpaikasta. Suomen kielessä tästä ilmiöstä puhuttaessa käytetään usein sanaa eksyminen.

En syytä ketään muuta kuin itseäni, mutta molempiin tämänpäiväisiin yllä kuvaillun kaltaisiin tapahtumasarjoihin liittyy olennaisena alkuunpanevana tekijänä eräs nimeltämainitsematon ranskalainen, kokkailusta ja lenkkeilystä pitävä sekä kanssani saman katon alla asuva henkilö.

***

Tapauksista ikävystyttävin sai alkunsa pahaa-aavistamattoman, lähes yllä kuvaillun kaltaiseen tapahtumasarjaan johtaneen kaupunkikävelyn päätteeksi. Nimeltä mainitsematon patonkimaan asukki ja minä seisoimme paikassa, jollaisissa on yleensä tapana odottaa kuljetusajoneuvoja joita olen joskus linja-autoiksikin kuullut kutsuttavan.

Olipa se sitten minun turhan hyväuskoista luottamusta toisen todennäköisempään asiantuntijuuteen, käsittämätöntä laiskuutta ottaa itse asioista selvää tai vain huonoa loogista päättelykykyä täysin loogisessa ympäristössä, päätimme kaikesta huolimatta astua ajoneuvoon numero 57. Vielähän tässä ei ollut tapahtunut yhtikäs mitään yllä kuvailtuihin vaihtoehtoihin viittaavaakaan. Asiat alkoivat valjeta minulle vasta kun henkilö, joka tulee maasta, jonka lipussa on kolme väriä: punainen, valkoinen ja sininen, kävi kanssani seuraavankaltaisen keskustelun*:

Puna-valko-sini: Tällä bussilla pääset kotiin, koska kaikki numeron seitsemän sisältävän numerosarjakyltin alla kulkevat bussit ajavat meidän asuinrakennuksemme lähellä olevaa katua pitkin.

Sini-valko: Aha, selvä. Hyvä homma.

P: Jäänpä tällä pysäkillä pois. Nähdään myöhemmin. Moi.

S: Moi.

Mutta baskerimaasta -- jossa kukaan ei kuulemma kyseistä päähinettä edes käytä -- tuleva ei varmaankaan (ja toivottavasti) aavistanut kuinka monta tuntia myöhemmin.

Kyllä, arvasitte oikein: bussiksikin kutsuttu kulkuväline ei kulkenut läheltäkään sitä paikkaa jossa sijaitsee päivittäin asuinpaikkanamme käyttämämme rakennus. Vaikka en sitä sillä hetkellä tiennyt, koska olin jo hyvin lähellä täydellistä ajautumista ylempänä kuvattuun onnettomaan tapahtumasarjaan, olin matkalla aivan vastakkaiseen suuntaan.

Tiedät jo millaiseen tilanteeseen olet ajautunut, minkä takia olet siihen ajautunut, mutta et tiedä lainkaan mihin olet ajautumassa. Et pysty lainkaan näkemään mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumasarjan peruuttamiseen, koska niitä ei ole. Sinulla ei ole oikeastaan valittavanasi kuin kaksi huonoa vaihtoehtoa: hypätä ulos ja kävellä tai kohdata tulos ja ajella. Valtavaa mielenkiintoa puhkuen ja ehkä enimmäkseen laiskuuttani valitsin jälkimmäisen. -- Mikäs tässä on ajellessa, kun ei mitään maksakaan, ajattelin.

Vaikka kohtaloni olikin ehkä minut määrännyt nyt ajelemaan pikkukylästä toiseen kaupungin laitamilla ties miten kauan ennen kuin saavuttaisin pelastavan päätepysäkin, oloni ei ollut yhtään ilomielinen. Minuutit tuntuivat tuskastuttavan pitkiltä. Ajoittain näin kylttejä jotka osoittivat etäisyyden Aacheniin kilometreinä: 4,2... 5,9... 8,4... 10,2... -- Mihin ihmeeseen tämä maantiejyrä on matkalla? ajattelin ja juuri samalla hetkellä näin Alankomaiden lipun liehuvan erään talon edustalla. Vaikka en ketään syytäkään, lippu muistutti minua erään toisen maan kansalaisesta.

Matkattuani maantiejyrällä kahdelta tunnilta tuntuvan tunnin ajan saavuin jonkin kaupungin johonkin kaupunginosaan jossain pohjoisessa. Vaikka se ei mihinkään millään tavalla vaikuttanutkaan, totesin olevani yhä Saksassa. Kävelin kaksikymmentäviisi metriä tien toiselle puolelle ja hyppäsin takaisin Aacheniin vievään, punaiseen, erilaisen numerosarjan alla kulkevaan ajoneuvoon.

Valinta osui ilmeisen nappiin, koska matkaan ei kulunut puoltakaan siitä ajasta mitä edellisen tekemiseen oli tuhriintunut. Oli se sitten kohtalon saattelemaa tai ei, saavuttuani puolta tuntia myöhemmin asumalähiömme liepeillä sijaitsevan Lidlin välittömässä läheisyydessä sijaitsevalle bussistaulostautumispaikalle, lähdin kävelemään kotia kohti.

***

Myöhemmin samana päivänä sai alkunsa kahdesta ylempänä kuvatun kaltaisesta tapahtumasarjasta hikisempi. Olimme päättäneet vallankumouksista tunnetun maan kansalaisen kanssa lähteä juoksulenkille ja samalla jättää taakse kaikki menneet, ikävystyttävät tapahtumat. Mutta kuinka kävikään...

Suonette anteeksi, mutta en voinut olla ajattelematta lausahdusta ihminen on erehtyväinen -- ja lehmä on märehtiväinen, kun juostessamme näin jatkuvasti ere... märehtiviä lehmiä. Lampaat taas ovat tyhmiä ja pässit itsepäisiä. Kyllähän nämä tiedetään. Joskus sitä voi tuntea itsensä niin pässiksi, lampaaksi kuin ties millaiseksi eläimeksi, kun samalla vieläpä juoksee sellaisten ohi.

No, mutta mitä itse asiassa tapahtui? Eräs henkilö halusi yhdistää juoksulenkin ja linnan etsinnän -- niin, linnan. Sellainen kun kuulemma Aachenista jostain löytyy. Onhan se kieltämättä melkoisen virkistävää juosta vain sinne minne nenänpää osoittaa. (Kutsumme tätä muuten nykyään "ranskalaiseksi tavaksi".) Ainoa ongelma on se, että tällainen menettelytapa voi johtaa tässäkin jo ylipitkäksi venyneessä kirjoituksessa liian usein mainittuun onnettomaan tapahtumasarjaan. Ja niin kävi tälläkin kertaa.

Kello oli jo kuka ties kuinka paljon, kun juoksimme autotien -- jonka nopeusrajoitus on muuten 70 kilometriä tunnissa -- penkereellä. Olimme juosseet ainakin 0,3 tuntia satunnaista peltoa reinustavaa piikkilanka-aitaa seuraten ja päätyneet tähän. Hämärä oli jo laskeutunut, ja märehtiväiset olivat menneet nukkumaan, kun kaksi heijastimin varustautumatonta korkeakouluopiskelijaa juoksi tätä kulkuväylää pitkin vastaantulevia autoja uhmaamatta, välillä ojaan hyppien. Tässä vaiheessa aloin hikoilla jo pelkästä ajatuksesta. Ajatuksesta että joutuisin juoksemaan vielä yhtä pitkän matkan uudestaan.

Taas eräänlainen hyvin tutulta tuntuva tilanne, jossa on tehtävä päätöksiä. Tässä on ymmärrettävä, että tilanne ei ollut taaskaan mikään nautinnollinen: Et tiedä missä olet. Et tiedä paljonko kello on. Alat nähdä tähtiä kahdessa paikassa; taivaalla koska on jo melko pimeä, ympärilläsi koska olet juossut jo kuntotasoosi nähden liian kauan. Ei siis todellakaan elämäni tähtihetkiä, vaikka tähtiä tähän liittyykin.

Valonvälähdys pimeässä yössä: joukkoliikenteen laustausalue ja rakennus, jonka varustepakettiin oli kuulunut katos, jonka alapuolelta löytyi seinälle kiinnitettynä suunnistajillekin tuttu, yleensä paperille painettu, paikallistamiseen käytettävä, mittakaavassa oleva piirustus. Käydään seuraavankaltainen keskustelu*:

Ranskanperuna: Tämän täytyy olla oikea reitti takaisin kotiin. [näyttää karttaa]

Suomalainen, keitetty peruna: Ok. ["Ei enää väliä tässä vaiheessa", ajattelen välinpitämättömästi]

Juoksu jatkuu, mutta muuttuu nyt ranskalaisen tyylin asemesta oikeaksi suunnistukseksi. Seuraava piirustus: olemme edelleen oikeassa suunnassa. Kohta horisontissa näkyy jo tuttuja rakennelmia. Muiden muassa valkoisia tuulessa pyöriviä härveleitä, joita kutsun mielelläni hyrriksi vaikka ne eivät sellaisia ole. Itsehän en paljoa ymmärrä, mutta kuulin että nämä on pystytetty muuntamaan tuulen liike-energiaa induktion avulla toiseksi energiaksi, jota kutsutaan sähköenergiaksi, ja että yksi tällainen hyrrä pystyisi tuottamaan jopa niin paljon tätä energiaa, että sen päähän kiinnitetty samaista energiaa hyväksi käyttävä hehkulamppu pystyisi hehkumaan herkeämättä.

Jonkin ajan kuluttua kotiin saavuttuamme olin väsynyt mutta helpottunut: Ainoa paikka mihin tänään voisin enää eksyä olisi löydyttävä suihkuhuoneen, keittiön ja sängyn väliltä.

***

* Kaikki vastuu käännösten mahdollisen huonosta laadusta johtuviin väärinkäsityksiin, epilepsiakohtauksiin ja pahoinvointeihin sälytetään täysin lukijain harteille.