Wienin valloitus

16.11.2005

Menomatka

Kello oli 16.40 ja olin tiskaamassa astioita, kun tajusin että myöhästyisin bussista jos en lähtisi heti matkaan. Pihalle päästyäni näin bussin jo viilettävän läheiselle pysäkille. "Oh, nein!" tuli ihan luonnostaan kun ampaisin juoksuun. Ennätin kuitenkin kyytiin ja vältyin pahemmilta viivytyksiltä.

Linja 7 vei melko lähelle Aachenin päärautatieasemaa. Loppumatka, noin puoli kilometria, piti taittaa kuitenkin jalkaisin. Olin suunnitellut aikataulun melko tiukaksi, koska ehtiäkseni seuraavaan Kölniin lähtevään junaan minulla olisi enää kymmenen minuuttia aikaa. Onneksi asema ei ole kovin iso: löysin oikean junan ongelmitta ja hetken kuluttua istuinkin jo mukavasti ikkunapaikalla katsellen aseman hulinaa. Merkille pantavaa saksalaisessa junakulttuurissa on vielä säilytetyt pillin vihellykset ennen junan lähtöä. Varsinkin kun pilliin viheltäjä on nuori, melko edustavan näköinen naishenkilö.

Tunnin mittaisen junamatkan aikana totesin, että Mac OS:n mukana toimitettavaa shakki-peliä ei ole todellakaan kovin vakuuttavalla tekoälyllä varustettu. Vaikeimmalla vaikeustasolla tietokoneen päihittämiseen meni muutama minuutti.

Saavuin Kölnin päärautatieasemalle noin 16.15. Lento lähtisi 18.25, joten minulla ei ollut mitään syytä paniikkiin. Olin kuullut norjalaiselta kanssa-asujaltani, että yliopiston puolesta toimitettavat Semesterticketit, joilla Kölniinkin pääsin ilmaiseksi matkustamaan, olisivat kelvollisia myös Kölnin päärautatieaseman ja Kölnin-Bonnin lentokentän välisellä matkalla. Koska olen jo aikaisemmin oppinut, että muihin ei välttämättä ole luottamista, halusin vielä varmistaa asian. Kävin näyttämässä korttia info-pisteellä ja kysyin pääsisinkö sillä lentokentälle. Vastaus oli tyly ei. Menin sitten ostamaan automaatille sitä lippua, enkä kerennyt arpoa automaatilla kuin minuutin ja yksi Die Bahnin (saksalainen VR) työntekijä tuli jo kyselemään, onko minulla ongelmia. Varmistin vielä häneltä: opiskelijakorttini ei käy lentokentälle vievässä junassa. Sitten ostin 2,10 euroa maksavan piletin ja lähdin kohti raidetta 9 ja lentokentälle vievää junaa.

Parinkymmenen minuutin päästä saavuin lentokentälle ja suuntasin kulkuni kohti Germanwingsin lähtöselvitystiskiä. Sain kävellä varmaan koko lentokentän toiseen päähän asti. Nopea lähtöselvitys oli ihmeellinen. Vaikka puhuin saksaa sain aina vastaukset englanniksi. No pääasia kai että tulin ymmärretyksi. Olisi varmaan pitänyt sanoa saksaksi, että en osaa englantia.

Nousin lentokoneeseen ajallaan, lento lähti ajallaan ja olin ajallaan perillä Wienissä. Ei siinä sen kummempaa. Wienissä saatuani matkalaukkuni jouduin odottamaan ulospääsyä noin kymmenen minuuttia jonkin ihmeellisen syyn takia, kun ihmisiä ei päästetty ulos terminaalista.

Seuraava missio oli etsiä junalaituri ja hypätä keskustaan vievään junaan. Sitä ennen kuitenkin ostin automaatista yhden kertalipun, 1,5 euroa ja yhden viikkolipun (ma-su) joka maksoi 12,5 euroa Matin antamien ohjeiden mukaisesti. Mielestäni Saksassa kun ei tarvitse kertalippuja leimata, niin ajelin leimaamattomalla lipulla Wien Nord / Praterstern -asemalle asti, jossa Matti olikin jo vastassa. Hieno tunne; jälleennäkeminen lapsuudenystävän kanssa parin vuoden tauon jälkeen. Eikä ihan missä tahansa paikassa!

Ilmaista ruokaa

Vähän ennen kymmentä saavuin hotelliini. 6-kerroksinen, edellisenä syksynä rakennettu opiskelija-asuntola jota asuttavat ainoastaan vaihto-opiskelijat. Oman asuntoni jälkeen kaikki näytti todella laadukkaalta niin asunnon ulko- kuin sisäpuolellakin. Yliopisto, tai kaupunki, on todella panostanut ulkomaalaisiin opiskelijoihinsa.

Laitoin miltei saman tien telkkarin päälle päästyäni kämppään, koska en ollut Saksassakaan nähnyt juuri koskaan mitään sieltä. Kohta minulle tarjoiltiinkin jo Ottakringeriä, itävaltalaista olutta. Kylläpä maistui hyvältä. Matti ehdotti, että lähtisimme syömään erääseen baariin -- ilmaiseksi. Vaikka en uskonutkaan puhetta ilmaisesta ruuasta, lähdin ilomielin mukaan. Mukaan lähti myös sveitsiläinen Pascal, samasta talosta.

Saavuimme Shakeen lyhyehkön kävely- ja metromatkan jälkeen, ei sisäänpääsymaksua. Kello oli ehkä puolen yhdentoista tienoilla. Istuuduimme vapaaseen pöytään, joka oli toisessa kerroksessa. Paikka ei ollut kovinkaan suuri muttei erityisen täynnäkään. Porukkaa riitti kyllä silti tanssilattiallekin asti. Seuraavaksi kävimme kiinni pöydän antimiin. Tarjolle oli laitettu aivan taivaallisen hyvää pastaa, pastakastiketta sekä sekalaisia herkkulautasia. Pascal kävi ostamassa yhdet oluet. Hintaa taisi tulla vähän vajaa neljä euroa käsiparia kohti. Ei paha kahdesta lautasellisesta ruokaa ja oluesta.

Illalla oli tarkoitus mennä nukkumaan ajoissa, että energiaa riittäisi huomiselle kaupunkikierrokselle. Se oli vähän vaikeaa, kun vanhan ystävän kanssa jutustelu jatkui aamuyön tunneille. Myös joitain hauskoja stand-up-videoita tuli katsottua ja naurettua hervottomasti. Pistäkää nimi Pablo Francisco korvan taakse jos ette ole kaverin esiintymistä koskaan nähneet.

***

17.11.05

Kirkkoja ja raunioita

Torstai-päivä oli tarkoitus viettää katsellen Wienin nähtävyyksiä. Sää ei ollut kovinkaan lämmin, mutta vettä ei enää satanut niin kuin edellisenä iltana.

Lähdimme liikkeelle tällä kertaa raitiovaunulla. -- Onkohan nämä säilyneet maailmansodan ajalta, ajattelin ääneen istuttuani puiselle penkille. Raitiovaunu oli sisältä vanha, mutta mielestäni siellä oli jotenkin romanttisempi tunnelma kuin uusissa, muovisissa junavaunuissa. Ei ihmekään että ne oltiin haluttu säilyttää sellaisenaan.



Oltiin keskusteltu jo edellispäivänä itävaltalaisesta tyylistä puhua saksaa ja naurettu sille monet kerrat. Metrossakin oli hyvä kuunnella ihmisiä puhumassa ja kieltämättä se kuulosti melko huvittavalta. Vaikka en mikään lingvistikko olekaan, jotenkin se kuulostaa ehkä saksan sekä norjan, tanskan tai jonkun muun kielen sekoitukselta. Metrossakaan ei saanut lähtökuulutuksista mitään selvää, ehkä osittain johtuen myös siitä että kuuluttajaa ei pahemmin napannut enää artikulointi miljoonan "Zug fährt ab" -kuulutuksen jälkeen.

Keskustassa menimme tietysti katsomaan paikallista tuomiokirkkoa. Siellä oli oikeastaan vain kaksi merkille pantavaa asiaa aikaisemmin näkemiini tuomiokirkkoihin Aachenissa ja Kölnissä verrattuna: kolikoilla toimivat informaatioautomaatit ja Dom-shop eli tuomiokauppa josta olisi voinut ostaa kaikkea krääsää maan ja taivaan väliltä.



Kävimme myös toisessa kirkossa. Se taisi olla Pyhän Pietarin kirkko. Siellä oli kultaa käytetty ihan huolella: ehkä puolet koko kirkon sisustuksesta oli vuorattu tällä kiiltävällä alkuaineella. Muutaman pyhimyksen tai vastaavan jäännökset oli myös laitettu näytille läpinäkyviin arkkuihin, mikä oli mielestäni samalla aika karmaisevaa sekä omaperäistä. Kirkon urut olisivat saaneet varmaankin luterilaisen kirkon kanttorin hikoilemaan kateudesta, sen verran komeasti ne jylisivät.

Kävimme myös tutustumassa Rooman valtakunnan aikaisia raunioita näyttelevään museoon (Römische Ruinen). Museon löytämiseen meni ainakin kymmenen minuuttia vaikka olimme kartan mukaan jo kivenheiton päässä. Kymmenessä minuutissa kaikki kivet museossa oli kuitenkin nähty ja olimme jo melko täynnä kulttuurihistoriaa päivän osalta.

Julius Meinl -niminen kauppa myi kaikenlaisia elintarvikkeita ympäri maailman. Kaikkiin hintalappuihin oli merkitty alkuperämaa lipulla. Suomea edustivat Fazerin Mariannet sekä Lapin Kulta -olut vihreässä pullossa.

Keskustassa oli myös muutamia halpakauppoja, kuten Gucci, Giorgio Armani ja Tommy Hilfiger. Kun otin kuvaa Armanin näyteikkunasta, joku ohikulkeva nainen heitti meille vitsikkäästi: -- Eikö löytynyt mitään ostettavaa vai? Ehkä opiskelijabudjetilla ei osteta 400 euron kenkiä tai 700 euron housuja.



Keskustasta löytyi myös ihan ulkosalta roomalaisia raunioita. Ne nähtyämme suuntasimme kulkumme kohti Rathausia eli kaupungintaloa. Joulumarkkinat oli pystytetty jo rakennuksen edustalle. Sisällä talossa oli kahvila ja leipomo josta olisi saanut ostaa uunilämmintä tavaraa. Tuoksut siellä olivat erittäin hyvät. Sacher-torttua olisi voinut kyllä maistaa, mutta päätimme jättää sen toiseen päivään.



Kiinalainen baari

Illalla käväisimme hieman taas tutkailemassa kaupungin yöelämää. Kävimme kiinalaisessa baarissa, joka oli erittäin kivan tuntuinen paikka, mutta torstai-iltana se ei vaan tuntunut porukkaa vetävän. Paikalla oli meidän, baarimikkojen ja dj:n lisäksi muutama muu. Ja niistä muistakin kolme taisi olla vain dj:n kavereita.

Koska energiavarantoja piti säästää vielä viikonloppua varten, päätimme lähteä kebabin kautta kotiin jo hyvissä ajoin. Ostettiin kebab-kioskista dürümit ja lähdettiin käpöttelemään kohti kotia. Jotkin paikalliset kysyivät minulta jotain ohi kulkiessaan. Pyysin toistamaan kun en saanut mitään selvää. Ei toisto paljon auttanut. Kyllä se vähän saksalta kuulosti, mutta muuta en sitten ymmärtänytkään. Mutta eipä ymmärtänyt kaverinikaan, joten se keskustelu jäi siihen. Schade, ich spreche nur Deutsch.

***

18.11.05

Schönbrunne ja Wienerschnitzel

Perjantai alkoi mukavasti raekuurolla. Tai itsehän en sitä huomannut, kun nukuin sen verran sikeästi tuliterällä McKinley-ilmapatjallani, jonka olin keskiviikkona kauhealla kiireellä käynyt Aachenin Intersportista ostamassa. Oli kyllä ihan hyvä ostos kun mahtui vielä pieneen kassiinikin. Herätessäni sää oli joka tapauksessa melko kalsean oloinen ja vettäkin taisi sataa. Sadekourussa oli raekuuron jäljiltä vielä jäähilettä. Taisin tuoda Wieniin sateen Aachenista mukanani, kun siellä ei kuulemma ollut satanut viimeiseen kolmeen viikkoon.

Koleasta ilmasta huolimatta oli lähdettävä taas katselemaan kaupunkia. Tällä kertaa matkan kohteena olivat Schönbrunne ja siellä sijaitseva vanha keisarin palatsi sekä muut komeat rakennukset.

Harmittelin etten ollut tullut aikaisemmin syksyllä käymään, koska nyt kaikki puut olivat aivan alastomia ilman lehtiä ja kaikki kukkapenkitkin oli käännetty auki. Maisemat olivat silti todella kauniita. Kiipesimme kukkulalle, jonka huipulla seisoi Gloriette, valtavan komea, tätä nykyä kahvilakäytössä oleva rakennus. Sacher-tortun palasesta olisi saanut siellä maksaa ainakin 20 euroa. Rakennuksen terassilta avautui upea, postikorttimainen näkymä alas keisarin palatsille ja kaupungille. Laskeuduimme vielä alas palatsin pihamaalle ja hetken kuvia räpsittyämme olimme jo valmiita palaamaan takaisin kaupunkiin.



Olimme edellisenä päivänä nähneet kyltin erään ravintolan edustalla joka mainosti Wienerschnitzeliä (Wienin leikettä) hintaan 6,90 euroa. Olihan sekin pakko kokeilla. Ravintola oli ihan viihtyisä ja annoskin tosi iso. Sen verran iso että lähdimme syönnin jälkeen suorinta tietä takaisin kämpälle ottamaan päivänokoset.

Köö kädessä

Yhdeksän aikoihin illalla lähdimme Matin ja puolalaisen naapurin kanssa kaupunkiin isoon ostoskeskukseen, Donau Zentrumiin, tarkoitusenamme pelata hieman biljardia. Siellä sijaitseva biljardisali, Köö, oli todella iso ja pöytiä oli kymmenittäin kahdessa kerroksessa. Siellä oli myös ihmisiä vain istumassa iltaa ja ehkä katselemassa toisten per... pelaamista siinä samalla. Kun haimme pelitarvikkeet tiskiltä, meiltä kysyttiin mitä haluaisimme juoda. Eikä mitään vaihtoehtoa ollutkaan olla ottamatta. -- Se kuuluu käytäntöön täällä, neitonen selvitti. No en minä vastaan pannut, paikallinen olut, Gösser, maistui kyllä.

Aulabailut

Illalla opiskelija-asuntolassa oli aulabileet ja espanjalaiset -- joita Wienin yliopistossakin on kuulemma noin 40 prosenttia kaikista ulkomaalaisista -- olivat tehneet aivan törkeän ison maansa lipun ja ripustaneet sen aulaan roikkumaan. Siellä oli parhaimmillaan ehkä noin kolmisenkymmentä ihmistä. Asuntolassa piti asua pelkästään opiskelijoita, mutta yksi vanhempi mieshenkilö oli myös eksynyt sinne jotenkin. Noin kello 23 hän keskeytti melko kovaäänisen keskustelun aulassa ja uhkasi soittaa poliisit paikalle. Parinkymmenen minuutin päästä poliisit olivatkin sitten jo paikalla ja siirryimme jatkoille talon polkupyörävarastoon.



Väärillä linjoilla

Myöhemmin illalla lähdimme sitten melko isolla porukalla kaupungille. Olimme menossa sisälle ruuhkaiseen bussiin ja katsoin että muut menevät etuovesta ja työnnyin itse keskimmäisestä ovesta sisään. Bussin lähdettyä liikkeelle, huomasin nopeasti että siellä ei ollut ketään tuttuja sisällä. Kaikki olivatkin menneet johonkin toiseen bussiin. Aloin kaivaa kännykkääni taskusta vain huomatakseni, että se ei ollut siellä. -- No ainahan voin ottaa taksin, ajattelin ja aloin kaivaa kukkaroani vain huomatakseni että sekään ei ollut siellä missä piti. Oliko minut ryöstetty? Ei sentään. Olin vain unohtanut ottaa ne mukaan. Sen tajuaminen ei tosin paljon lohduttanut.

Parin pysäkin jälkeen huomasin bussin sisällä olevalta näytöltä paikan nimen jossa Matti asuu: Praterstern. Katsoin ulos bussista mutta siellä ollut mitään tutun näköistä. Ei auttanut muu kuin jatkaa vielä seuraavalle pysäkille, jossa sitten hyppäsin pois etten ajautuisi enää kauemmaksi. En muutenkaan olisi uskaltanut enää jatkaa ilman bussilippua, joka oli tallessa kukkarossani.

Tunsin itseni hieman onnekkaaksi, kun tajusin että olin jäänyt juuri oikealla pysäkillä pois. Muutaman kyselyn ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen löysin takaisin asunnolle. Koputtelin Matin ovelle ja löysin kaverini sieltä hermoilemasta. -- No onpahan taas jotain blogattavaa, tokaisin ja hyvät nauruthan siitä myös saatiin vielä seuraavallekin päivälle.

Lähdimme sitten vielä nopeasti takaisin kaupunkiin ja löysimme itsemme myöhemmin Moulin Rouge -nimisestä baarista. Kotona olimme takaisin jo ehkä aamuviiden tienoilla.

***

19.11.05

Kirjastokierros

Lauantaina sängystä ylös nouseminen oli jo hieman haasteellisempaa, mutta ylös oli noustava. Päivä alkoi pirteällä lumisateella ja sitä jatkuikin pienissä määrin pitkin päivää. Ei sitä tosin maahan vielä yhtään jäänyt.

Kahden maissa olimme selviytyneet jo keskustaan asti ja seisoimme kaupungin valtavan kirjastorakennuksen aulassa. Kirjastossa on näytteillä maailmassa ainutlaatuinen kokoelma haarniskoita ja aseita. Siellä on myös monta salia täynnä musiikkiaiheista tavaraa, soittimia ja sen sellaista sekä joitain ikivanhoja kiviä, mutta aseet ja haarniskat kiinnostivat eniten. Museon nimi oli Neue Burg. Sisäänpääsy oli opiskelijalta 6 euroa. Ihmetyksekseni myös saksalainen opiskelijakorttini oli kelvollinen. Saimme puhelimentapaiset härvelit, joista sitten sai informaatiota englanniksi kun näppäili jonkun näytteillä olevan esineen yhteydessä ilmoitetun numeron. Kätevä vekotin.




Museossa olisi saanut menemään helposti useitakin tunteja. Näkemistä ja kuuntelemista riitti kyllä koko rahan edestä. Keskittymistä vaan vaikeutti hieman se, että olo oli hieman väsynyt. -- Onpa hyvä kuvata taas näitä kiviä, kun ei tiedä mitä **ttuja nämä edes on. Ja nauramista ei taas jostain syystä meinannut saada lopetettua.

Wieniläinen tunnelma

Kaupunki on todella kaunis. Jopa näin kylmänä ja harmaana vuodenaikana. Rakennukset ovat häkellyttävän kauniita ja täytyy ihmetellä miten monetkin niistä ovat säilyneet kaikista sodista ja pommituksista. Hevoskärryt ja katutaiteilijat vaikuttavat olemassaolollaan hienon tunnelman muodostumiseen. Palatessamme museolta koin nämä kaikki asiat samalla hetkellä. Katutaiteilija soitti selloa erään rakennuksen edustalla ja vangitsi minut täysin. En voinut muuta kuin jäädä seisomaan siihen viereen häkeltyneenä ja kuunnella uskomattoman kaunista musiikkia. Tuota hetkeä en varmasti ikinä unohda.



Kallista katseltavaa

Illalla sunniteltiin lähtöä johonkin vähän hienompaan menomestaan. Oltiin yöllä liikkeellä taas melko isolla porukalla, jossa oli espanjalaisia, italialaisia ynnä muita, mutta koska muilla ei ollut kiinnostusta maksaa korkeita sisäänpääsymaksuja, lähdettiin Matin kanssa jossain vaiheessa kahdestaan kohti erästä yökerhoa, Volksgartenia. Ovella jouduttiin harkitsemaan vakavasti onko järkeä maksaa 15 euroa sisäänpääsymaksua, mutta kokeilunhalu vei voiton ja kohta oltiinkin jo sisällä. Paikalla oli joku erikois-dj ja musiikki olikin kyllä aika mahtavaa. Ei ollenkaan sellaista hip-hop-kuraa mitä tuollaisissa paikoissa yleensä on vaan jopa ihan tanssittavaa. Lavalla oli silmänruokaa tanssijoiden muodossa ja jossain päin ravintolaa kasvoi palmujakin ja porukka makaili hiekalla. Yksi asia ihmetytti vaan taas, jos on noin iso paikka niin miksi vessat pitää olla niin älyttömän pieniä. Eipä siellä tosiaan paljon vessaa tarvinnut käyttääkään, kun ei ollut mitään vara juodakaan. Tai no, vesi oli sentään ilmaista.

***

20.11.05

Sunnuntain pakkotoimet

Aika kului siivillä ja viimeinen päivä tuli kuin varkain. Tuntui että eihän tässä nyt mitään kerennyt vielä näkemään tai kokemaan. En ollut edes kerennyt sitä Sacher-torttua vielä syömään, tai juomaan viiniä. Pitäähän nyt Wienissä viiniä juoda... ja joskus sitten monta pitkää kylmää Lyypekissä. No se on sitten toinen reissu. Tonavakin oli oikeastaan vielä kokonaan näkemättä. No nämähän oli kaikki vielä korjattavissa -- olinhan vielä Wienissä.

Lähdimme sitten vielä katsastamaan sitä Tonavaa. Reinin jälkeen se ei vaikuttanut mitenkään järisyttävän isolta, mutta sitten sain kuulla että tämähän on vain toinen puolisko joesta. Keskelle on työnnetty maata niin että joki on jaettu kahtia ja ihmiset pystyvät menemään tälle "kannakselle". Joltain muulta sillalta olisi tietysti varmaankin voinut nähdä joen koko leveydessään.

Paluumatkalla käytiin ostamassa lähileipomosta vielä Sacher-torttua pari palaa. Yksi kauppa, Billa, oli sunnuntaisinkin auki ja sieltä sitten ostin jotain halpaa viintä. Hieman hätäiseksihän se meni, mutta Matin suomalainen kahvi ja Sacher-torttu maistuivat oikein hyvälle. Kun vielä maistelin viintä päivän päätteeksi, olin viimein toteuttanut kaikki tavoitteeni reissun osalta ja olin valmis kotimatkaa varten.



Kotiinpaluu

Saavuin ajoissa Wienin lentokentälle. Lähtöselvityksen virkailija suostui tällä kertaa puhumaan saksaksi, eikä vastaillut englanniksi niin kuin Kölnissä. Iloiseksi yllätykseksi huomasin, että lentokentällä toimii langaton verkko ja pääsin nettiin surffaamaan.

Lento oli ensin parikymmentä minuuttia myöhässä ja istuskelin rauhassa vielä kello 20.30 lentoaseman penkillä, kun lennon piti alunperin lähteä 20.20. Koneeseen päästyäni kapteeni ilmoitti että he odottavan lupaa lähteä. Aika kului. Kymmenen minuutin päästä ilmoitettiin, että kylmän sään takia koneessa vesi joudutaan korvaamaan jollain vahvemmalla litkulla. Kello taisikin olla sitten jo lähempänä puolta kymmentä ennen kuin kone pääsi ilmaan huoltotöiden jälkeen.

Kölniin päästyäni ja matkalaukun napattuani juoksin hirveällä kiireellä päärautatieasemalle menevään junaan, koska ajattelin että minulla olisi mahdollisuus keretä vielä 23.45 Kölnistä Aacheniin lähtevään päivän viimeiseen junaan. Juna oli sitten perillä noin 23.48. Se siitä junasta. Hetken aikaa olin jo siinä luulossa, että joutuisin viettämään yöni Kölnissä, mutta hetken aikaa aikatauluja selailtuani tajusin että huomisen junahan lähtee jo 0.15. Eli puolen tunnin odottamisella selvittiin. Kävin hieman joutessani kävelemässä keskustassa ja siellä oli kuolemanhiljaista. Ei juuri ketään missään. Ei uskoisi miljoonakaupungiksi, mutta toisaalta olihan aika myöhäinen ja kylmä sunnuntai-ilta.

Lopulta lähtölaiturilla tapasin sitten yhden tutun ranskalaisen ja loppumatka Aachenin rautatieasemalle menikin sitten hänen kanssaan saksaksi rupatellessa.

Aachenissa ei enää yöllä bussit kulje joten olin jo valmis kävelemään kotiin. Ranskalainen kaverini törmäsi rautatieasemalla tuttuihinsa ja he olivat sattumalta menossa taksilla samaan suuntaan kuin minä -- italialainen ja bosnialainen tyttö. Lopulta olin kotona noin puoli kahden aikaan yöllä ja uni maistui jahka maltoin mennä nukkumaan. Kyllähän tätä tekstiä kirjoittaessakin joku tovi meni.

Lisää kuvia löytyy täältä