Wloppu

Viimeisen viikonlopun kunniaksi päätin asettaa niin sanotusti vaihteen vapaalle. Koska suurin osa täällä tutuiksi tulleista ihmisistä on jo poistunut kotimaihinsa, on erittäin hyvä ja korkea aika lähteä ulkopaikkakunnille tuulettumaan. Otin torstaina yhteyttä jo talvilukukaudella tutustumaani, Maastrichtissa asuvaan Aernoudiin. Hän kertoi, että nyt olisi juuri oikea aika tulla kaupunkiin, koska lukukauden avajaisten päätösbileet olisivat perjantaina. Hollannin maata kohti kävi siis taas kulkuni.

Istuin yksin linja-autossa, jos kuljettajaa ei siis oteta huomioon, kun se jarrutti ja pysähtyi poliisisetien hypättyä ajouralle juuri maiden rajalla. Koppalakki asteli sisään ja käveli luokseni. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Poliisi: –Päivää. Poliisi. (hollanniksi)
Minä: –Päivää. (saksaksi ja tästä eteenpäin)
P: –Päivää, näyttäisittekö henkilöllisyystodistuksenne?

Kaivan taskusta ajokorttini.

M: –Niin, minulla onkin vain tämä ajokortti mukana.

Tuiman näköinen virkavallan edustaja tutkailee korttia hetken ja kysyy:

–Minkäs takia te olette täällä?
M: –Opiskelemassa.
P: –Eikö teillä ole passia?
M: –Ee, se on kotona.
P: –Missäs se koti on?
M: –Aachenissa.
–Jahas, tuumaa poliisi ja poistuu autosta.

Noin kolme varttia kestäneen matkan jälkeen saavuin Maastrichtin asemalle, josta Aernoud tuli minut noutamaan. Kävimme kaupassa ostamassa hieman evästä illanviettoa varten ja jatkoimme autolla kohti Aernoudin asuntoa.

Olin viettämässä iltaa ensimmäistä kertaa hollantilaisten kanssa, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Myöhemmin illalla kämpälle saapui kolme muuta paikallista. Jossain vaiheessa tuli esille kysymys pilven polttamisesta, ja totesin ohimennen sen olevan varmaankin melko normaalia paikkakunnalla, koska Saksassakin sitä niin monet tuntuvat harrastavan. Suureksi yllätyksekseni ainakaan nämä kaverit eivät todellakaan suosi pilven polttamista tai sitä harrastavia, ja sanoivat että heillä päin todella monet suhtautuvat siihen paheksuen. Heillä oli jopa oma nimityksensä kannabiksen hölmöyttämille ihmisille: Soupie Volk, eli hämmentävästi jotakuinkin "soppaihmiset".

Yksi asia monien muiden joukossa tuntuu erityisesti olevan hollantilaisten mieleen. Polkupyörät ovat nimittäin todella tärkeitä ja pidettyjä kulkuneuvoja. Niitä näkee joka paikassa ja todella paljon. Siirtyessämme illan kemuihin, vastavalmistuneen sillan jalankulkijoille tarkoitettuihin rappusiin oli hauskasti integroitu polkupyöräntalutusurat. Meidän viiden hengen porukallamme oli käytössä vain kaksi pyörää, mutta se ei muodostunut ongelmaksi. Minä istuin tarakalla, kun Tim polki toista pyörää ja loput kolme menivät toisella.

Isossa hallissa oli tuhansia ihmisiä ja bändit esiintyivät lavalla. Mieleeni tulivat yläasteajat ja jäähallibileet, joissa listahittipopparit esiintyivät. Nämä pirskeet olivat kuitenkin tarkoitettu lähinnä korkeakouluopiskelijoille. Näin paikalla haalaripukuisia ihmisiä, ja uteluiden tuloksena sain tietää, että he olivat kuin olivatkin opiskelijajärjestöjen jäseniä. Kaikki järjestöt, jotka edustivat itseään bileissä ja yrittivät jatkuvasti rekrytoida uusia jäseniä, eivät olleet kuitenkaan ainejärjestöjä vaan lähinnä harrasteseurojen tapaisia yhdistyksiä. Eräs näkyvimmistä lienee ollut punaisiin paitoihin jäsenensä pukeva soutuseura, jonka nimen olen valitettavasti jo unohtanut. Minuakin he yrittivät rekrytoida mukaan toimintaansa.

Koko illan aikana en nähnyt yhtään henkilöä polttelemassa pilveä. Kaikki, ainakin näköisällä pysytelleet opiskelijat, tyytyivät nestepitoisiin rentouttajiin. Itse asiassa luulin välillä olevani Suomessa, koska niin samanlaiselta meno vaikutti kovin tutunnäköisine ja oloisine ihmisineen. Mahdollinen aikaisempi etulyöntiasemani kumppaninetsintämarkkinoilla pitkän ja vaalean olemukseni takia oli myös lienee vajonnut alimmalle mahdolliselle tasolleen, kun minä olin kuin yksi muiden joukossa. Minulle tultiin, ihmekös tuo, monta kertaa juttelemaan hollanniksi. Onneksi paikalliset osasivat todella hyvin joko saksaa tai englantia.

Maastrichtissa ollessani tutustuin myös minulle uuteen hollantilaisten tapaan nautiskella elämän pienistä asioista. Vlata olinkin maistanut jo aikaisemmin, mutta Vlokken oli vielä ollut tähän asti tuntematon käsite. Se on voileivän päälle laitettavaa suklaalastua tai -rakeita. Raeversio, hagelslag, muistuttaa kovin paljon nonparelleja. Suomessakin on siis helppo kokeilla tätä hollantilaista erikoisuutta. Voidellaan vain vaalea voileipä ensin normaalisti voilla tai margariinilla ja sitten reilu kerros suklaa- tai muita nonparelleja päälle. Ostin kaupasta itselleni pienen "esittelypakkauksen", jossa on kahdeksaa eri lajia hagelslageja ja vlokkeneita.