Ollutta ja mennyttä

Olin taas pitkästä aikaa Kölnissä, kun lähdin 3. päivä vastaan Kölnin-Bonnin lentokentälle saapuvaa Henriä. Tarkoitus oli tutustua viikonlopun aikana länsisaksalaiseen olut- ja pikaruokakulttuuriin niin perinpohjin kuin mahdollista. Kaikki alkoi maukkaasti siitä, kun ostin Kölnin päärautatieasemalta matkaevääksi törkeän pitkän Bockwurstin, sämpylän ja sinapin kera tietysti.

Ensimmäisen illan vietimme Kölnin valtavan tuomiokirkon välittömässä läheisyydessä, vanhan kaupungin Kölsch-panimoravintoloita kierrellessä. Ainakin sellaiset merkit tuli maistettua kuin Dom, Gaffel, Gilden, Pfaffen ja Früh. Ehdottomasti parhaimman makuista oli uusi tuttavuus Pfaffen. Paras tunnelma oli ehdottomasti Frühin ravintolassa, jossa istuimme melko lähellä lasientäyttöpistettä. Miestarjoilijat tulivat pisteelle hakemaan täysiä laseja kolpakkoihinsa. Vaikka kuinka kaksi miestä hirveällä kiireellä yritti pestä ja täyttää laseja, eivät he aina pysyneet tahdissa mukana, ja tiskille saattoi kertyä jopa puolenkymmentä odottelevaa tarjoilijaa kolpakkoineen. Saksassa siis tarjoilijat jonottavat, eivät asiakkaat!

Mielenkiintoista on myös se, että perinteikkäässä panimoravintolassa tuntuu tosiaan olevan vain ja ainoastaan miestarjoilijoita, mikä on sinänsä hyvä juttu, että oluen maisteluun pystyy keskittymään täysin siemauksin muiden häiriötekijöiden ollessa vähennetyn minimiin. Ravintolassa jokainen huone oli nimetty, ja yksi huoneista oli saanut nimekseen Saunan. Ensin ihmettelimme, mistä moinen nimi, mutta sitten huomasimme ohi kulkiessamme että Kölschiä siellä hörppivillä ihmisillä näytti olevan tuskastuttavan kuuma.

Aikoinaan Aacheniin takaisin selvittyämme, ensin Kölnin päärautatieasemalta tietysti Bratwurstit matkaeväiksi ostettuamme, olimme jo melko valmiita petiin.

Seuraavana päivänä oli vuorossa pikainen, mutta syväluotaava kaupunkikierros Aachenin keskustassa. Tuomiokirkko kalpeni kokonsa puolesta tietysti Kölnin vastaavan rinnalla, mutta kyllä mielestäni siellä on parempi tunnelma. Niin kuin pikkukirkoissa yleensäkin. Kävelimme tietysti Rathausin eli kaupungintalon edustalla sijaitsevalla torilla, sekä teimme nopeita, mutta tehokkaita iskuja kapeille, mutta tunnelmallisille kävelykaduille.

Elisenbrunnenilla kävimme hieman hörppimässä maasta pulppuavaa, kuumaa mineraalipitoista vettä. Selitin Henrille, että tämä on se paras ennaltaehkäisevä lääke aamuyöllä baarista kotiin palatessa. Olin aistivani hieman epäilevää hymähtelyä, mutta vettä kuitenkin maistettiin, vaikka ei aamuyö vielä ollutkaan. Samalla paikalla naureskelimme myös paikallisille skeittailijoille, jotka kiellosta huolimatta harjoittivat kutsumustaan antaumuksella.

Belgialaisesta Delhaize-marketista kävimme pelastamassa muutaman pullon Leffeä sekä Hoegaardenia. Etsinnöistä ja kyselyistä huolimatta erikoisia Kwak-oluen nauttimiseen tarkoitettuja tuoppeja ei löytynyt enää valikoimista.

Illalla nautimme ensin vahvemmat belgialaiset pois alta ja siirryimme suoraan helppoihin, mutta hyviin saksalaisiin: Beck's, Bitburger, König Pilsener, Warsteiner ja niin edelleen. Jos edellisenä iltana oli hörpitty lähinnä Kölschiä, tämä oli omistettu Pilsenerille (Pilsner, Pils). Ilta venähti kaupungilla reilusti yli puolenyön ja aamuyöllä oltiinkin sitten Elisenbrunnenilla taas mineraalipitoista vettä hörppimässä. Uskoimmepa sen tehoon tai emme.

Illan päätteeksi oli myös hyvä hetki tutustua saksanturkkilaiseen pikaruokalajikkeeseen: Döneriin. Vaikka itsellä alkaakin välillä jo hieman tökkiä, maistui Mr. Kebabin setti taas pitkästä aikaa erittäin makoisalle. Lauantain yöstä löytyi myös yksi todella merkittävä ero suomalaiseen pikaruokakulttuuriin verrattuna: Big Mac kirjoitetaankin Big Mäc.

Seuraava päivä, lauantai, lähti käyntiin urhokkaalla, tödennäköisesti Aachenin korkeimmalle kukkulalle kiipeämisellä. Aluksi suuntavaisto meinasi pettää rohkeasti matkaan ilman karttaa lähteneeltä oppaalta, mutta lopulta, löydettyämme ensin itsemme jonkin linnan rappusilta keskeltä metsää, löysimme etsimällemme Lousbergin vesitorni Belvederelle. Sieltä avautuivat melko upeat näkymät kaupunkiin, ja olin itsekin melko tyytyväinen että sinne tuli kerrankin kiivettyä.

Sunnuntaina oli edessä toinen kiipeilyreissu, kun hyppäsimme ensin bussiin ajaaksemme Hollanin puolelle Vaalsiin ja kiivetäksemme siitä samalla heitolla maan korkeimmalle pisteelle sekä kolmen valtion rajalle. Suunnistus sujui tällä kertaa ongelmitta, vaikka oppaana valitsinkin oikoreitin, jota en ollut aikaisemmin paikalle suuntautuneilla reissuillani käyttänyt.

Ylhäällä ihmettelimme, miksi hollantilaiset ovat maailman pisintä kansaa, ja sitten tajusimmekin, että varmaankin siksi, koska he ovat aina joutuneet kurkottelemaan merenpinnan yläpuolelle. Kiipesimme vielä paikalle pykättyyn näkötorniin, josta näimme myös hieman Belgian puolelle. Käytännössä olimme jo Belgiassa, mutta olisi ollut harmi jos emme olisi sitä ollenkaan nähneet.

Hypähdeltyämme vielä muutaman kerran maasta toiseen, palasimme takaisin Hollantiin. Kävimme kaupassa, koska Saksassa ne eivät ole sunnuntaisin auki. Sitten palasimme takaisin kotiin syömään saksalaisen opiskelijan ykkösherkkua: pakastepizzaa. Tämä siis ainoastaan siinä tapauksessa, jos opiskelijalla on käytössä toimiva uuni.

Illalla piti täydentää vielä Henrinkin oluentuntemusta Weizeneilla eli vehnäoluilla. Maistoimme ainakin Hefeweizenia sekä Dunkelia eli sen tummaa versiota. Kotiinpaluumatkalla tajusin, ettemme olleet maistaneet vielä lainkaan düsseldorfilaista erikoisuutta, Altbieriä eli suoraan käännettynä vanhaa olutta. Sellaiset meidän eteemme iskettiin matkan varrelta löytyneessä irkkupubissa.

Vaikka ulkopuolisesta voi vaikuttaa siltä että viikonloppumme sujui lähinnä hedonistisesti oluessa lilluessa, todellisuudessa tutustuimme vain perinpohjin saksalaiseen illanviettokulttuuriin.