Plussa ja linkkusveitsi: Pure jenkki

Aamu Luzernissa meni kaupungin vanhaa muuria pitkin kävellessä ja siihen liitettyihin torneihin kavutessa. Tytöille riitti pariin torniin kiipeäminen puisia rappusia pitkin. Itse kiipesin sitten siihen viimeiseenkin, jonka katolta avautuivat kieltämättä huikeat näkymät kaupunkiin.

Luzernissa, niin kuin muissakin Sveitsin kaupungeissa, oli merkillepantavan paljon sorsia, eritoten joutsenia. Ja vaikka laulujoutsen Suomen kansallislintu onkin, en tuntenut minkäänlaisia kansallistunteen aiheuttamia väristyksiä.

Sorsia ja eteemme avautuvaa järvimaisemaa ihaillessamme kävimme ostamassa viereisestä kioskista jäätelöt. Siinä missä GB Glace tunnetaan Saksassa nimellä Langnese ja Tsekeissä nimellä Algida myydään täysin samaa tavaraa Sveitsissä Lusso-nimen alla. Merkillistä.

Kun olimme käyneet tsekkaamassa vielä Bertel Thorvaldsenin 1820-luvulla, Pariisissa syyskuussa 1792 kuolleiden sveitsiläiskaartilaisten muistoksi kallioon nakertaman, kuolevaa leijonaa esittävän, valtavan muistomerkin, ja syömässä vähän paikallista kebabia, olimme valmiita siirtymään kohti seuraavaa kaupunkia ja uusia haasteita.

Muutaman tunnin kestäneen ajomatkan aikana kohti Interlakenia, ajoimme muutaman kerran vuorten läpi. Kymmenen kilometriä tai jopa pidempiäkin tunnelinpätkiä läpäistyään ei voi enää pitää muutaman kympin suuruista tiemaksua enää kovinkaan kohtuuttomana. Olisi ihan mielenkiintoista tietää paljonko yhden tuollaisen tunnelikilometrin rakentaminen ja ylläpito maksaa.

Hostellimme Balmer's tuntui olevan tähänastisista eniten backpacker-tyyppisin. Tilat olivat ahtaat ja paikoin jopa hieman nuhjaantuneet sekä pölyiset. Hostellin historiasta kertoivat seinille ripustetut lukuisat lehtiartikkelit ja valokuvat. Perustajakin, itse herra Balmer, oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin. Kaikesta välittyi tunne, että olimme saapuneet johonkin kulttimaineen saavuttaneeseen paikkaan. Joka tapauksessa, pidin hostellista ja sen täyttämästä porukasta heti ensivilkaisulla.

Jos herra Balmer oli sitten alun perin ollut Yhdysvalloista, niin kuin jostain lukemastani olin ymmärtävänäni, löytyi Interlakenista muutakin perin pohjoisamerikkalaista McDonald's- ja Hooter's-ravintoloiden muodossa. Tuntui jotenkin tyhmältä, että piti tulla sinne pienen pieneen vuoristokaupunkiin asti vain huomatakseen jenkkien ehtineen jo ensin. Emme menneet Hooter'siin kaljalle vaikka tytöt kuinka yrittivätkin vongata. Menimme sitten siihen ensiksi mainittuun. Itse en tosin syönyt mitään. Periaatteista on pidettävä kiinni.

Ilta hostellilla sujui rennosti Ranskan ja Sveitsin sekä Brasilian ja Kroatian mittelöitä seuratessa, olutta särpiessä ja hostellin ulkoilmagrillistä tilattua, ehkä parhainta koskaan syömääni hampurilaisateriaa sulatellessa.

Kun aurinko oli laskenut vuorten taakse oli aika siirtyä rentoon, yli 30 henkeä vetävään huoneeseemme. Kolmikerroksiset nukkumatasot olivat kieltämättä kovin erikoinen näky koska en ollut sellaisia nähnyt aikaisemmin kuin elokuvissa kuten La vita è bella. Illalla porukkaamme mahdollisesti aikaisemmin ahdistaneet jännitteet olivat viimeistään tipotiessään kun aloin Melissan kanssa tyynysotasille toisten nauraessa vieressä. Ilmeisesti alakerran nelirivistössä ei tykätty mekastuksestamme, ja jossain vaiheessa tultiinkin jo rauhoittelemaan. –No niin, nukutaanpas nyt taas välillä, yritin minäkin rauhoitella muita ja itseäni.