Plussa ja linkkusveitsi: Pieni mutta pippurimylly

Kun kännykkä herätti sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikaan iloisella tärinällään, en tuntenut ollenkaan väsymystä. Ehkä siitäkin johtuen, että olin kuunnellut viimeisen tunnin ajan käytävässä iloisesti lallattelevaa lapsukaista ja kironnut unohtuneita korvatulppiani. Japanilainen kämppäkaverini oli hiipinyt yläpetiinsä joskus kolmen aikoihin yöllä, joten siirryin turhia kolistelemasta eteisen kautta suihkuun.

Minulla ei ollut hostelleista aikaisempaa kokemusta kuin Amsterdamin ja Berliinin reissuilta. Missään muissa en ollut törmännyt vastaavanlaisiin lapsilaumoihin. Ehkä hostellin nimestä, Youth Hostel Zürich, olisi pitänyt jotain päätellä jo ennakkoon. Lapsissa on se raivostuttava puoli, että he ovat valveilla aina silloin kun ei pitäisi: illalla liian myöhään ja aamulla liian aikaisin, ja ovat pystyviä pitämään vieläpä melkoista mekkalaa molempina vuorokaudenaikoina. Minä kun olin luullut että lapset tarvitsevat enemmän unta kuin aikuiset. Känniääliöihin on sentään tottunut jo sen verran, ettei niiden pitämä matalampitaajuuksinen älämölö yleensä vaikuta uniini millään tavalla.

Aamupalapöydässä tuntui olevan melko hiljaista vielä vähän ennen yhdeksää. Se, onko Zürich lauantaisin kovakin biletyskaupunki, oli jäänyt meiltä tällä kertaa näkemättä. Kävimme vessasta vesipullot täyteen erinomaista hanavettä, pakkasimme laukut valmiiksi autoon ja suuntasimme kulkumme kohti tuntematonta.

Kohti keskustaa kävellessämme, huomasimme myös Sveitsissä monien ikkunoiden ja parvekkeiden reunuksille ripustettavan lippuja MM-kisojen aikana. Jotkut olivat varmuuden vuoksi ripustaneet useammankin eri maan lipun. Jos niistä joku vaikka sattuisi maailmanmestaruuden voittamaan. Omaa ja matkakumppanieni asiantuntijuuden tasoa kuvasi hyvin tässä vaiheessa noussut kysymys Sveitsin mahdollisesta mukana olosta kisoissa.

Ohitettuamme muutaman pankin näköisen rakennuksen saavuimme pian Zürichin järven rantaan johonkin satamantapaiseen. Horisontissa levittäytyvä jäähuippuinen vuoristomaisema, järveltä puhaltava vieno, viileä tuuli sekä pilvettömällä taivaalla helottava aurinko saivat minut tuntemaan itseni jälleen eläväksi olennoksi. Ihmiset ostelivat läheisestä kioskista jäätelöä ja liottelivat varpaitaan lämpimässä, kristallinkirkkaassa vedessä.


Suuntasimme kulkumme kohti Limmat-jokea ja keskustaa. Joutsenet sekä gondolintapaiset uiskentelivat joessa. Pysähdyimme monta kertaa ihmettelemään veden kirkkautta. Pohjaan pystyi näkemään, vaikka vettä olisi ollut useampikin metri. Jonkun onnettoman polkupyörä oli ilmeisesti edellisillan riennoissa tipahtanut virtaan. Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin todennäköisesti hypännyt sukeltamaan itselleni siitä kelpo menopelin.

Päivän museoannoksemme kävimme hakemassa Sveitsin kansallismuseosta, jonne opiskelijoina pääsimme sisään maksamalla kolmen frangin suuruisen pääsymaksun. Museossa oli melko paljon nähtävää, mutta jostain syystä emme jaksaneet viettää aikaamme siellä tuntia pidempään. Kiinnostavimmaksi kohteeksi museossa osoittautui ilmeisen vanha, todella iso karttapallo, jolta bongasimme silloisista Suomen kaupungeista muiden muassa Wassan, Wiborgin, Nykyrkyn, Rautalamibin sekä Abon.

Sitten tuli nälkä, ja pitkällisten etsintöjen jälkeen löysimme kuin löysimmekin kebab-kioskin, josta tytöt ostivat itselleen evästä. Itse olin langennut syömään pahimpaan nälkääni jo hieman aikaisemmin heti ensimmäisenä vastaan tulleella, melko itämaisen oloista, tulista sapuskaa myyvällä kioskilla. Lähes kymmenen euroa maksaneen aterian ostaminen sai vatsani vääntelehtimään muidenkin kuin mausteidensa takia. Hieman pihimpi kuolisi kaupungissa luultavasti nälkään.

Kävimme vielä tutustumassa Fraumünsterin kirkkoon pintapuolisesti ja Grossmünsteriin myös sisätilojensa osalta. Jostain syystä kirkot täytyy jokaisessa kaupungissa käydä katsomassa. Ehkä siksikin, että ne ovat yleensä päänähtävyyksiä. Kiinnostus niitä kohtaan alkaa kuitenkin kuihtua, kun tilillä on jo kymmenittäin kirkkokäyntejä eri kaupungeissa. Tämä jälkimmäinen oli sentään kahden valtavan pippurimyllyn näköisen torninsa ansiosta ehkä hieman tavanomaista persoonallisempi.

***

Seuraavan yön olimme aikoneet viettää Liechtensteinissa, joka jopa Forssaakin pienemmällä 160km²:n pinta-alallaan lukeutuu maailman pienimpiin valtioihin. Muutaman tunnin kestäneellä automatkalla oli kartan lukemisen lisäksi aikaa pohtia erinäisiä asioita, ja kun tajusin että olisimme kohta viimeisessä, saksaa virallisena kielenään käyttävistä kuudesta valtiosta maailmassa jossa en ollut vielä käynyt, valtasi mieleni merkillinen tunne. Vastaavanlainen tunne tiedetään olleen ainakin tyypillä, joka ensimmäisenä purjehti maailman ympäri, ja sen tajuttuaan tokaisi: –Äh, tässäkö tämä olikin?

Saavuimme Liechtensteinin pääkaupunkiin Vaduziin joskus vähän ennen kuutta. Kaupunki vaikutti jopa isommalta kuin olin odottanut. Emme onnistuneet eksymään tällä kertaa kovinkaan pahasti ja hostellimme löytyikin kotvasen kuluttua, kuitenkin kokonaan toisesta kaupungista, Schaanista, aivan Vaduzin pohjoispuolelta.

Hostellilla suojasin kaupunkikävelyllä palaneen nenänpääni 50-kertaisella suojavoiteella. Aloimme kuumeisesti miettimään, mitä erikoista voisimme tehdä nyt kun olimme sentään yhdessä maailman minivaltiosta. Kun kaupungin minigolfrataa mainostava esite osui silmiimme, olimme välittömästi myytyjä. Sen täytyi olla oikea laji.

Saimme 18:n reiän peluuseen käytettyä aikaa noin pari tuntia. Osittain se johtui siitä, että pelaamisesta ei meinannut tulla mitään, koska olin pyörtyä monta kertaa henkeäsalpaavien maisemien takia. Onnistuin kuitenkin jotenkin lopulta saamaan vähemmän pisteitä kuin kanssapelaajani ja näin ollen minut julistettiin leikkisästi assholeksi.

Päätimme pelin päätteeksi jäädä vielä syömään minigolfravintolaan pizzat sekä seuraamaan TV:n välityksellä kun Angola ja Portugali ottivat mittaa toisistaan. Tässä vaiheessa kiinnitin huomiota erityisesti kahteen seikkaan. Ensinnäkin, sveitsiläiseltä tv-kanavalta suollettu saksa kuulosti todella erikoiselta. Toiseksi, naapuripöydässä jo syötävien pizzojen seuraksi oli tarjoilija kantanut myös kaksi aivan järkyttävän isoa pippurimyllyä. Hetken luulin jo olevani vielä Zürichissä.

Päivä päättyi näyttävästi, joskin koleasti, auringon laskettua jonnekin Alppien taakse. Tuulessa pehmeän näköisesti huojuva viljapelto näytti niin houkuttelevalta, että olisin voinut sukeltaa sinne ja nukahtaa. Kävelimme kuitenkin takaisin hostellille. Seuraavana päivänä olisi luvassa aikaisen herätyksen lisäksi patikointia Liechtensteinissa, ajo pohjoiseen Boden-järvelle sekä sieltä takaisin etelään Luzerniin.