Päiväkirja opiskelijaelämästä Aachenissa, Saksassa lukuvuonna 2005-2006.

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Pää kaupungista sekaisin

Siinä minä seison keskellä yötä; betonisella, harmaalla, hieman lumisella askelmalla. Epäröin, mutta vain hetken, ja jatkan vielä korkeammalle, aivan ylös asti. Käännyn ympäri hyvin hitaasti, koska haluan hetken kestävän mahdollisimman pitkään. Jostain korkeuksista kajastava valo, minuun osuessaan, langettaa askelmille valtavan varjon. Jään tuijottamaan tuota mustaa hahmoa, aivan kuin se en olisi minä vaan joku jota en tunne. Säpsähdän. Nostan katseeni ylemmäksi.

Tiellä on vain vähän liikennettä. Silmänkantamattomiin ulottuvien kerrostaloryppäiden valot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sammuneet. Hengitän syvään. Kuluneen neljän vuorokauden kokemukset, aistimukset, tuntemukset... kaikki ne yhdistyvät mielessäni ja saavat aikaan merkillisen reaktion. Reaktion, jonka seurauksena silmäkulmastani alkaa valumaan suolaista nestettä.

En halua lähteä huomenna. En vielä. Olisi niin paljon koettavaa ja nähtävää. Tunnen itseni hetkellisesti hyvin pieneksi ja mitättömäksi -- voimattomaksi. Olen surullinen. Lasken katseeni vielä alas rappusille. Tumma hahmo on kuin kaikkien menneisyyden ikävien tapahtumien ja tukahdutettujen tunteiden ilmentymä.

Käännän itseni ja katseeni kohti valonlähdettä. Silmiä häikäisee, katson alemmas. Näen valtavan aukion täynnä harvaan istutettuja puita. Puut muistuttavat minua elämän jatkuvuudesta ja sen moninaisista mahdollisuuksista. Suuntaan kulkuni niitä kohti. Huolimatta siitä minkä reitin puiden lomitse valitsisin, olisin kohta nukkumassa.

*

Herään reippaana kuin elämäni viimeiseen päivään. Nousen sängystä aikaisemmin kuin muut. Aamupesulla tapanani on joskus vaipua syviin mietteisiin ja myöhästyä sen johdosta. Tällä kertaa kuitenkin täytyy ryhdistäytyä. Senkin takia, että muut odottavat jo vuoroaan.

Suihkun jälkeen huonetoverini yllättävät vähäisellä uteliaisuudellaan, joskin ensimmäinen ja ainoa koko aamuna minulle osoitettu kysymys kuuluu: No mites eilen meni? johon vastaan: Kivaa oli. En siis halua puhua aiheesta sen kummemmin, ja he tuntuvat ymmärtävän.

Aamupalapöydässä ja metrossa innostun kuitenkin hieman kertoilemaan edellisen illan tapahtumista. En tosin tiedosta mitkä kohdat puhun ääneen, mitkä vain ajattelen.

*

Tapasimme sovitusti Eberswalder Straßen metropysäkillä. Läheinen katu oli täynnä romanttisia, pieniä kuppiloita. Astuimme sisään yhteen niistä. Minkään ei selvästikään haluttu näyttävän uudelta ja pramealta. Kaikki lattiasta kattoon näytti vanhalta ja kuluneelta. Pidin sisustuksesta. Päätyseinustalta löytyi mukava sohva johon istahdimme.

Tilasin vain tavallisen oluen. Hän tilasi Alsterin, oluen ja limonadin sekoituksen. Alster maistui aivan simalta. Kummallista. Hän kertoi että kaupungissa on toukokuun alusta kovin rauhatonta. Ikkunatkin kivitetään rikki. Ei poliittisia syitä... kuulemma. Suomalaiset sentään juovat kyseisen juhlan aikana itsensä niin humalaan, etteivät todennäköisesti edes osuisi ikkunaan vaikka yrittäisivät.

Noustessani sohvalta mennäkseni vessaan, ja kuullessani aivan viereisessä pöydässä puhuttavan selvää suomen kieltä, pysähdyin ja jäin tuijottamaan samaiseen suuntaan -- ehkä yhden sekunnin murto-osan liiankin pitkään. Normaali reaktio olisi lienee ollut mennä juttelemaan heille. Mutta ei, halusin pysyä visusti erossa suomalaisista, edes tämän yhden illan.

Myöhemmin sisään astui pitkätukkainen mies kitaran kanssa. Kohta sen jälkeen paikan oma, tunnelmallinen musiikki sammutettiin ja saimme nauttia elävästä musiikista yhden kappaleen verran. Sitten, kuin sovitusti, kaiuttimet alkoivat suoltamaan mitä kauheinta punk-rockia. Juuri arvostustamme nauttinut taiteilija aloitti rahankeruukierroksensa. Kerättyään rahat hän poistui tylysti paikalta, jättäen meidät siihen helvetilliseen meteliin.

Nice music, huusin sarkastisesti baaritiskin takana touhuavalle neitoselle. Scheiße Musik? hän vastasi kysyvästi. Schönes Musik, yritin vielä korjata. Pieleen meni, ajattelin, vaikka hän vastasikin hymyllä.

*

Saavumme Deutsches Technikmuseumin aulaan. 2,5 euroa köyhempinä kävelemme lipunmyyntipisteeltä narikalle. En usko, että pystyisin keskittymään museon antiin tänään aivan täysillä. On tullut nähtyä jo niin paljon -- mutta toisaalta, niin vähän. Ojennan takkini ystävälliselle työntekijälle. Kun ajattelen asiaa tarkemmin, kaikki ihmiset vaikuttavat kovin mukavilta ja avuliailta. Aivan sama tunne kuin päivänä, jolloin olin palaamassa Suomeen joululomalle.

Kiertelen museossa aika paljon yksin. Se on vaarallista, koska vaivun taas omiin ajatuksiini ja tunteet puskevat pintaan. Ajattelen koko ajan lähtöä ja sen vastenmielisyyttä. Voisin aivan hyvin jäädä tänne... vielä pariksi viikoksi. Miksi ihminen ei voisi olla siellä, mihin se tuntee kuuluvansa? Minulla ei ole kiirettä yhtään mihinkään. Rahatkin saisin jotenkin riittämään.

Mutta ei, sitten pitäisi lähteä kuitenkin. Kahden viikon jälkeen lähtö tuntuisi varmasti kolme kertaa vaikeammalta. Parasta lähteä nyt. Näin se menee järkevästi. Järki vastaan tunteet: 1-0. Lohdutan itseäni vannomalla palaavani kesällä uudestaan. Silloin kaikki on entistä kauniimpaa!

Museosta löytyy valtavia konetekniikalle, telekommunikaatiolle, tekstiiliteollisuudelle, tietokoneille, paperinvalmistukselle, painoteollisuudelle, merenkululle ja laivoille, ilmailulle ja lentokoneille, rautateille ja junille, energialle ja valolle, laukkujen- ja korunvalmistukselle sekä valokuvaukselle ja elokuvalle pyhitettyjä osastoja. Ehkä eniten pidän kuitenkin erillisestä rakennuksesta, jossa esitellään panimoteollisuutta.

Olut on saksalaisille pyhä asia. Merkillä ja laadulla on todellakin väliä. Täällä juomasi olut voi viestittää sinusta monia asioita. Joskus myös voit luulla juovasi olutta, vaikka jonkun mielestä juot vain jotain, minkä jotkut ainoastaan luulevat olueksi. 23. huhtikuuta 1516 Baijerissa pantiin alulle Reinheitsgebot ["puhtauden vaatimus"]. Tämän lain yksi tarkoitus oli taata kaikille turvallinen, standardi olut, joka on valmistettu vain sallituista ainesosista: vedestä, ohrasta ja humalasta. Tämä laki ei ole tosin enää voimassa, mutta useimmat olutvalmistajat väittävät edelleen noudattavansa sitä. Hauskaa tästä tekee sen, että hiivaa ei oltu alkuperäisessä määräyksessä mainittu sallituksi ainesosaksi, koska sen sisältämää oluenpanoprosessissa tarpeellista mikro-organismia ei vielä tunnettu.

Museossa kiertely alkaa todella käydä rankaksi ja päätämme lähteä syömään. Museon ravintola vaikuttaa turhan hinnakkaalta, joten hyppäämme U-Bahnin kyyditettäviksi satunnaiseen suuntaan. Jokaisella asemalla vilkuilemme ikkunasta ja metelöimme kuin pahimmat turistit. Olisikohan tässä jotain hyvää ruokapaikkaa? Ei. Jatketaan vielä eteenpäin.

Jatkamme junassa aina melkein päätepysäkille saakka. Junasta poistuttuamme saavumme jonkinlaiselle pienelle aukiolle jonka ympärillä näemme muutamia pikaruokaloita. Olen saanut jo döneristä tarpeekseni ja ehdotan thai-tyyppistä ratkaisua. Se kelpaa muillekin, koska kaikilla on ollut tähän asti lähinnä vain huonoja kokemuksia kaupungin kebabeista.

Lumisade on lakannut ja aurinko suo meille lämmittäviä säteitään. Sattumalta hieno ilma juuri lähtömme kynnyksellä. Istuudumme ulos tehtyämme tilauksemme ensin tiskillä. Joudun toteamaan edellispäivän tilitykseni mahdollisesta sekopäävapaasta kaupungista utopiaksi, kun joku onneton alkaa pitää aukiolla mekkalaa. Kaikesta huolimatta kaupungin asukkien, ainakin näennäinen rauhallisuus, ajoittain vastaan tulevat hymyilevät kasvot, yllättäväkin ystävällisyys ja avuliaisuus ovat tehneet minuun vaikutuksen. Suurkaupungin kun olin kuvitellut huokuvan stressiä, pelkoa ja ahdistusta.

Herään taas mietteistäni, kun thai-ruokalan myyjätär koputtaa ikkunaan ja viittoo meitä hakemaan ruoka-annoksemme. 3,5 eurolla syömme todella isot lautaselliset nuudeleita ja lihaa. Saisipa tällaisia Aachenistakin, huokaan siivoillessani puikoilla lautasta viimeistä nuudelinpätkää myöden.

Muutaman tunnin museossa kiertelyn jälkeen joudumme palaamaan vielä takaisin hostellille noutamaan matkalaukkujamme. Istuudumme rauhoittumaan baarin puolelle ja juttelemaan, mistäs muustakaan kuin menneistä viidestä päivästä. En voi olla huomaamatta käytävällä viilettäviä brittineitokaisia, niin vahva on heidän jalo aksenttinsa. Vaivun muistelemaan toisen iltamme tapahtumia kaupungin yössä.

*

Olimme päättäneet osallistua 10 euroa maksavalle ohjatulle baarikiertueelle. Hintaan oltiin luvattu sisäänpääsymaksujen ja osaavan oppaan lisäksi ilmaisia juomia koko illan ajalle. Emmehän tällaisesta olleet osanneet tietenkään kieltäytyä.

Ensimmäiseen paikkaan saavuttuamme meille ilmoitettiin että kaikki ilmaiset oluet oltiin jo juotu. Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin mennä ostamaan tiskiltä pöytiintarjoilunkin puuttuessa. Jokaisen tilatun juoman kyytipojaksi saimme sentään vodkapaukut, jotka osoittautuivat kuitenkin joksikin paljon miedommaksi liemeksi.

Kävipä niin, että kaupunkiin oli saapunut myös lauma brittityttöjä, jotka istuivat viereisessä pöydässä ja olivat myös mukana kiertueella. Hetken kuluttua seurueeseen lyöttäytyi myös kaksi miespuolista jenkkiä. Mielenkiintoisen asetelmasta teki se, että suurin osa porukastamme, irlantilainen opas huomioiden, oli siis natiiveja englannin suoltajia, ja kovin stereotyyppisiä sellaisia. Brittitytöt vaikuttivat sellaisilta kuin olin heidän pahimmillaan kuvitellutkin olevan. He joivat viinaa kuin aikamiehet, ja heidän olemuksensa huokui yhtä paljon viisautta kuin aidan seipäiden. Jenkit puolestaan puhuivat ja puhuivat, mutta olisi ilmeisesti pitänyt sitten rivien välistä päätellä mitä he itse asiassa tarkoittivat jotain sanoessaan. Kaikesta huolimatta, ihan mukavaa porukkaa.

Jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan kävellen, oppaan yrittäessä pitää kaikki yhdessä kasassa, jaellen välillä shotteja sponsorivodkapullostaan, johon oli sotkettu mukaan myös appelsiinimehua.

Ja taas kolmanteen paikkaan, joka osoittautui todella käymisen arvoiseksi kommunistiteemallaan. Seinät oli vuorattu sosialistishenkisellä materiaalilla. Opas suositteli ennen sisälle astumista, baarin edessä taas vodkashotteja jaellessaan, kokeilemaan paikan absinttia, koska se tarjoiltaisiin niin kuin asiaan kuuluu. Olihan sitä kokeiltava, ja hyvältähän se maistui.

Siirtymätaival viimeiseen kuppilaan oli sitten jo aika hulvaton. Kun seurasin brittityttöjen touhuamista (jotka eivät muuten olleet enää mitään pikkutyttöjä), en voinut kuin ihmetellä heidän käytöstään. Vodkashotteja juotiin jo suoraan pullosta, puolet annoksesta kohteeseen osuen ja puolet rinnuksille läikkyen. He kiilasivat vieläpä tarjoilujonossa aina eteen siten, että muille ei aina riittänyt juomista. Matkalla innostuimme sitten vielä hieman lumisotasille, mutta lopetimme pian, kun emme muiden suomalaisten kanssa saaneet toisista mitään vastusta, eikä yksinkään viitsinyt sotia.

Viimeisessä paikassa vaikutti olevan jonkinlainen improvisaatioilta. Lavalla oli kolme henkilöä, yksi soitti bassoa, toinen lauloi ja kolmas maalasi musiikin tahtiin. Nauliinnuin hetkeksi seuraamaan esitystä. Sitten päätin alkaa improvisoimaan itsekin ja menin juttelemaan baarin takaosassa istuneelle tytölle...

*

Täällähän sinä istut. Metro lentokentälle lähtee kahden minuutin päästä. Nyt mennään!

Kampean itseni liikkeelle, vaikka haluaisin kyllä myöhästyä.

Lentokoneessa valitsen tarkoituksella ikkunapaikan. Kun nousemme ilmaan, valtava valomeri alapuolella näyttäytyy ensin mahtipontisena, mutta alkaa sitten pienentymään inhottavan nopeasti. Pystyn näkemään symbolisen televisiotornin, Fernsehturmin, johon nousimme jo reissun toisena päivänä.

Muitakin nähtävyyksiä on tullut ihmeteltyä. Voin nyt sanoa nähneeni paraatikatu Unter den Lindenin, kaupungin historiallisen pääkadun.

Olen kävellyt läpi Brandenburgin ylvään portin, jonka lävitse (muutkin) historian suurmiehet ovat aikoinaan marssineet.

Olen vieraillut Reichstagissa eli parlamenttitalossa ja nähnyt aivan siellä ylhäällä, lumen peittämässä lasikupolissa yksijalkaisen pulun.

Olen myös kävellyt ristiin rastiin muutama vuosi sitten kaupungin keskustaan rakennetussa valtavassa Holokaust-muistomerkissä, joka koostuu sadoista eri kokoisista vierekkäin asetelluista suorakaiteen muotoisista kivimöhkäleistä, ja jonka arvoa en edes uskaltaisi lähteä arvailemaan sen varaaman valtavan, arvokkaan maa-alueen takia.

Olen käyskennellyt myös "museosaarella" ja nähnyt siellä monta, ainakin ulkoapäin upealta näyttävää rakennusta.

Olen nähnyt myös Saksan finanssiministeriön, joka toimi aikoinaan Natsi-Saksan ilmavoimien hallintorakennuksena.

Olen ihmetellyt Keisari Vilhelmin sodassa tuhoutuneen muistokirkon rikkinäistä julkisivua ja sen viereen rakennetun modernin kirkon mauttomuutta.

Olen pällistellyt kuuluisalla Checkpoint Charlie -raja-asemalla, vieraillut viereisessä, aihetta käsittelevässä museossa ja käynyt siinä ihan lähellä syömässä tosi kallista pizzaa.

Olen myös viettänyt puolisen tuntia ehkä moderneinta Saksaa edustavalla Potsdamer Platzilla pilvenpiirtäjineen, 3d-elokuvateattereineen sekä Sony Centereineen.

Olen myös seissyt kylmän, mutta mielenkiintoisen hetken historiallisen kirjanpolttoaukio Bebelplatzin keskellä, kuvitellen miltä paikalla on mahtanut tuntua muutama vuosikymmen takaperin valtavien kirjarovioiden palaessa. [Ainakin lämpimämmältä.]

Olen valehtelematta nähnyt aivan keskustassa Natsi-Saksan sotilaita, taustalla kymmenen valtavaa, verenpunaista hakaristilippua. [Vasta myöhemmin selvisi, että kyseessä olivatkin vain kuvaukset Hitleristä kertovaa komediaelokuvaa varten.]

Olen nähnyt sen kuuluisan muurin jäännöksiä, joka aikanaan jakoi kaupungin kahteen osaan.

Mutta nyt... olen väsynyt, päätän yrittää nukkua hieman. Ehkä näkisin jotain kivaa unta. Berliinistä.

1 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kommentoi...

Melkein tekis mieli sanoa, et sukulaisia ei voi valita, kämppikset voi... Onnea sulle omaan kommuuniis, kerrohan siitä meiningistä blogissas, kunhan ehit tutustua ja sopeutua paikkaan!

Niin ja ei haittaa, vaikka top5-lista jäi väliin - sulla näyttää riittävän jutunjuurta muutenkin...

14 maaliskuuta, 2006 13:39  

Lähetä kommentti

<< Home