Mielen mallit

Kuusi päivää, torstaista tiistaihin kestänyt karnevaaliaika on vihdoin ohi ja elämä alkaa Aachenissakin palailla arkisiin uomiinsa. Karnevaalit olivat täynnä kulkueita ja ilakoivia ihmisiä pukeutuneina hassuihin vetimiin. Karnevaaliaikaan ei tullut syystäkään paljon kirjoitettua, enkä aio nyt tässä sen kummemmin alkaa ruotimaan jokaisen päivän tapahtumia. Düsseldorfissa tuli pistäydyttyä pari kertaa. Toisella kerralla olimme katsomassa siellä olympiajääkiekon finaalipeliä suomalaisen porukan kanssa. Kaikkihan tietää millaisilla fiiliksillä sieltä palattiin kotiin. No ehkä parempi tuuri ensi kerralla!

Monilla opiskelijoista, itseni mukaan lukien, tentitkin ovat jo lähes elleivät kokonaan pulkassa ja edessä on melko pitkä vapaa opiskelun rasituksista aina huhtikuun alkupäiville saakka. Osa suomalaisista opiskelijatovereista jätti Saksan jo lopullisesti ja palasivat takaisin karuun Pohjolaan. Heissulivei, ja toivottavasti nähdään vielä! Itse en olisi ainakaan vielä halunnut lähteä. Kevät kun tässä pikku hiljaa tulee, niin parhaat ajat ovat varmasti vielä edessäpäin!

Itselläni helpotusta on tiedossa myös asunnon vaihtumisen osalta. Sain tarpeekseni ylihintaisesta ja homeisesta kämpästäni ja aloin pommittamaan paikallisen opinahjon kansainvälistä toimistoa, joka sitten kaikessa laupeudessaan järjesti minulle huoneen eräästä opiskelija-asuntolasta. Asuntolassa asuu 500 opiskelijaa. Minut sijoitettiin soluun, jossa lisäkseni asustaa 7 henkilöä. Heistä yhtä lukuunottamatta kaikki ovat saksalaisia, joten tiedossa on varmasti petrausta myös saksankielentaitoihini. Asuntolassa asuminen kustantaa 130 euroa kuukaudessa, ja lisäksi huikeat kolme euroa verkkoyhteydestä, joka korkeakoulun asuntoloissa on vielä kohtalaisen suorituskykyinenkin.

Pääsin siis tänään jo noutamaan uuden asuntoni avaimet talonmieheltä. Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt tähän asti ruusunlehdyköillä tanssiessa. Olen joutunut juoksemaan erinäisissä virastoissa maksamassa maksuja ja hakemassa leimoja papereihin. Olen jakanut mainoksia koulun rakennusten ilmoitustauluille, löytääkseni uuden vuokralaisen entiseen kämppääni. Parille nettisivulle ja yhdelle sähköpostilistallekin on tullut ilmoituksen paukautettua. Uutta asukkia ei ole kuitenkaan vielä ilmaantunut, joten joudun maksamaan ainakin maaliskuulta vuokraa kahdesta asunnosta. Vuokrasopimukseni on kolmen kuukauden irtisanomisajalla, ja irtisanouduin helmikuun alusta, joten vielä olisi yksi kuukausi aikaa jos haluan säästää toisen 250 euroa.

Kaikki tämä järjestely on vaatinut myös tietysti paljon saksaksi puhumista, mikä on mielestäni vain hyvä asia, vaikka se on tuntunutkin välillä vaikealta. Varsinkin tänään talonmieheltä avaimia noutaessani ja sittemmin kämpän tarkastusta tehdessämme meinasi tulla suru puseroon, kun piti allekirjoitella papereita ymmärtämättä kaikkea niissä kirjoitettua. Ei siinä kehdannut rueta sanakirjan kanssa käymään jokaista sanaa läpi. Talonmies vei minut myös pimeään kellariin ja nakkasi käteen 12,5 litran purkin valkoista maalia. Huoneen seinät olisi maalattava kahden viikon sisällä. Maalaus- ja siivousvermeitä kysellessäni sain vastaukseksi vain olankohautuksia.

Uusista kämppiksistä olen nähnyt vasta kolme. Jenny tuntuu olevan koko solun vastuuhenkilö ja kaikinpuolin asialliselta vaikuttava terhakka neitonen. Sen yhden saksalaisen nimeä en vielä muista, mutta vietnamilaiseen Tuaniin tein jo heti tänään tuttavuutta. Kaveri on puheidensa mukaan asunut Saksassa jo kaksi vuotta, mutta väitti silti ettei puhu saksaa. Ehkä ymmärtää vietnamilaiselta jotenkin. Hän sanoi olevansa onnellinen, että saa kämppäkaveriksi viimein jonkun, joka on samassa tilanteessa itsensä kanssa.

Olin päivällä sitten taas käymässä vanhalla kämpälläni ja pakkailin vaatteita lätkäkassiin, kun tajusin että minun piti olla jo kaksi tuntia aiemmin ensi lukukautena alkavan seminaarin avaustilaisuudessa. Lähetin siinä sitten hermostuneena sähköpostia järjestäjille ja sainkin nopeasti vastauksen, jossa minua pyydettiin tulemaan viipymättä toimistoon täyttämään joku paperi. Minuutin emmittyäni nappasin noin 15 kiloa painavan lätkäkassin selkääni ja säntäsin bussiin. Yhden vaihdon ja muutaman minuutin bussissa ison lätkäkassin kanssa kärvistelyn jälkeen olin jo laitoksellamme ja viiletin käytävässä ko. kassi selässä saaden osakseni katseita, jotka pähkäilivät, olinko juuri kaupunkiin saapunut erasmus vai muuten vain järjiltäni. Kun nousin kolmanteen kerrokseen, jossa seminaarin järjestäjän toimisto sijaitsi, päätin jättää kassin käytävälle ennen kuin astuisin sisään.

Sain käteeni paperin, jolla minun piti valita seminaarin aihe. Sitä pähkäillessäni mietin, että pitääkö kaikki niin sanotusti tärkeät päätökset elämässä tehdä aina näin kiireellä. Sitten mieleeni juolahti se vuokrasopimuksen allekirjoitus, jonka myös tein lukematta yhtään mitään. Melko lailla yks-risti-kaks-periaatteella laitoin kolme merkkiä paperiin. Palautin paperin, poistuin toimistosta, heitin lätkäkassin takaisin selkääni, huokaisin ja ampaisin vauhtiin. Kun asioita on kerran päätetty hoitaa, lillukanvarret älkööt menoa jarrutelko.

Kun saavuin takaisin uudelle asuntolalle, kävin Tuanin avustuksella heti koeajamassa asuntolan pyykkituvan tutunnäköisen koneen. Voin siis sanoa, että myös uudessa asuntolassa pesemme pyykkiä Mielellämme. [Mieletöntä? Ei suinkaan.] Maksu piti suorittaa pesukortilla, jota minulla ei vielä ollut, koska saan sellaisen vasta huomenna ostettua talonmieheltä. Lainasin siis Tuanin korttia. Hän lainasi pyyteettömästi myös pesuaineitaan. Aloin laittaa huuhteluainetta koneeseen ja hän neuvoi minua liruttamaan sen esipesuainelokeroon. Huuhteluainelokero oli kieltämättä vähän ovelasti jemmassa. Kun avasin sen hänelle, oli hän silminnähden nolostunut kun tajusi laittaneensa huuhteluaineen joka kerta väärään lokeroon. Oppia ikä kaikki!

Päätin palata illaksi vielä vanhaan kunnon Süsterfeldiin. Tajusin bussissa istuessani, että varttia aiemmin minua oltiin yritetty tavoittaa puhelimitse. Soittaa päräytin sitten vastapuhelun -- joku oli varmaan halunnut kysellä asunnosta. En saanut vastapään selostuksesta oikein aluksi mitään selvää; ainoastaan jotain KaWoII:sta, joka on yksi paikallisista opiskelija-asuntoloista. Ymmärsin myös jotain selitettävän huoneesta, joten oletin että kyseessä on asunnon kyselijä. Vaihdoin sitten kuitenkin englantiin, että saisin edes jotain tolkkua. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: -- Hei, olit soittanut tähän numeroon.
Se toinen: -- Hei, mikä sanoitkaan nimesi olevan?
M: -- Olen *piip*, olit koittanut tavoitella. Soitatko koskien sitä asuntoasiaa?
Se 2.: -- Täällä soittaa *piip* KaWoII:sta asuntoasian tiimoilta. En kyennyt tavoittamaan sinua aiemmin, joten siirryin jo seuraavaan kandidaattiin.
M: -- Öh... siis. Jaa, anteeksi en ollut valitettavasti tavoitettavissa aikaisemmin. No hei nyt sitten.
*klik*

Olin syystäkin hieman hämilläni. Onko asuntoja tosiaan tarjolla niin paljon, että on varaa olla noin ylimielinen? Hetken pähkäiltyäni muistin, että olin jättänyt asuntohakemuksen kyseiseen asuntolaan paria kuukautta aikaisemmin. Jos olisin tajunnut tämän puhelimessa, olisin todennäköisesti pyytänyt häntä melko ystävällisesti pitämään tunkkinsa.