Heräteretki miljoonakaupunkiin

Viimeinen viikonloppu on takana ennen reissua Suomeen joulun viettoon. Se oli yritettävä täyttää vielä aktiviteeteista, jotta tuntuisi siltä että olisi saanut aikaan jotain uutta ja ihmeellistä. Elämään piti saada jotain blo... haasteita. AEGEE Aachenin järjestämälle reissulle Belgiaan ei ollut enää valitettavasti paikkoja vapaana, joten reissu tähän oluen ja suklaan luvattuun maahan jäi tältä vuodelta tekemättä. Sääli, että muutaman kilometrin päässä sijaitseva valtio ei ole vielä läsnäoloani päässyt kokemaan kuin rajakosketuksena. No onhan ensi vuonnakin vielä noin kahdeksan kuukautta aikaa seikkailuihin, ja luultavasti hieman parempia ilmojakin on tiedossa.

***

Lauantai-ilta aloitettiin kämppisten kanssa päivällisellä lähipizzeriassa. Pari viikkoa takaperin käytyäni ostamassa Pizza Pointista hieman iltapalaa, olin jutustellut omistajan kanssa, ja hän oli kertonut minulle heidän opiskelijatarjouksestaan. Pizzaan saisi kaupanpäälle minkä tahansa juoman (myös alkoholi-) ja seuraavat juomatkin maksaisivat vain euron kappale.

Ilta lähti siis mukavasti käyntiin pizzan ja parin Kölschin (olut kölniläiseen tapaan, joka ei joidenkin mielestä olut olekaan) voimalla. Seuraavaksi nelihenkinen porukkamme suuntasi kulkunsa kohti juna-asemaa tarkoituksenaan lähteä viimeinkin tarkastamaan se paljon puhuttu kölniläinen yöelämä. Paljon puhuttu tarkoittaa tässä sitä, että sinne lähdöstä on ollut kyllä monta kertaa puhetta, mutta koskaan emme olleet saaneet aikaiseksi.

Ilma oli hyinen ja koleat virtaukset paiskasivat naamalle ikävästi lämpimästä pizzeriasta ulostauduttuamme. Tässä vaiheessa huomasin, kuinka karkean virheen olinkaan tehnyt hukatessani hansikkaani edeltäneellä viikolla, ja kuinka vielä suurempi virhe oli jättää uudet ostamatta. Yöllä oli satanut lunta, ja nyt jo loskaksi luokiteltavaa ainesta ei oltu täällä nähtykään viikkoihin. Ehkä aachenilaiset olisivat sittenkin saamassa valkoisen joulun?

Seisoskelimme Aachenin läntisellä juna-asemalla hytisten, mutta toiveikkaina: Seuraava, päärautatieasemalle vievä juna saapuisi jo kymmenen minuutin sisällä -- ainakin aikataulun mukaan. Die Bahnin junien aikatauluista kun ei koskaan voi sanoa olevansa varma, varsinkaan näillä keleillä. Melko hyvin ne minun kohdalleni ovat yleensä kyllä sattuneet. Pahin viivästys on ollut vain noin vartin verran.

Vartin päästä olimmekin sitten jo päärautatieasemalla, jonka sisäremontti näytti olevan jo melko hyvällä mallilla sitten viime näkemän. Nyt käytävillä mahtui jo kävelemäänkin ja muutamia kauppoja oli matkustajien suureksi iloksi myös avattu. Kioskista vähän evästä mukaan ja ei muuta kuin suunta kohti Kölniä.

Rattoisan, noin tunnin mittaisen junamatkan jälkeen löysimme sitten itsemme Kölnistä. Mukaan ottamani Kölnin opaskartan lueskeleminen, ja mahdollisesti myös samaisella hetkellä Linnunradan eri tähtijärjestelmien tietty asettuminen toisiinsa nähden, johti ajatukseen, ellei jopa päähänpinttymään siitä, että kaikki kunnolliset, itseään kunnioittavat menomestat Kölnissä löytyisivät vanhan kaupungin alueelta. Muilla, lukuunottamatta yhtä norjalaista jolla on aina, ei ollut asiasta eriäviä mielipiteitä.

Vanhan kaupungin löytäminen ei ollut helppoa. Ehkä se johtui siitä, että sellaista ei itse asiassa Kölnissä ole. Tai on sen niminen paikka kuin Altstadt, vaikka liittoutuneiden ilmavoimat tekivät kaupungista ja myös tästä vanhasta osasta toisen maailmansodan aikaan kokolailla selvää. Vanhan kaupungin raunioille kölniläiset rakensivat sitten suutuspäissään uuden vanhan kaupungin. Pitäähän sellainen jokaisessa isommassa eurooppalaiskaupungissa kuitenkin olla!

Ja kyllähän se sieltä sitten löytyi. Näin ainakin luulisin. Mitään kovin vanhaa en kyllä nähnyt. Mutta sehän johtuu varmaan siitä, mikä tuli mielestäni tuossa ylempänä jo selvitettyä. [huomatus itselle: Mitä ihmettä jauhat enää tästä samasta asiasta?] Sitten piti löytää niitä kuppiloita, kun kaikkialla näytti perin kolkolta ja hiljaiselta. Tai siis tuli siinä joitain paikkoja ohitettua, mutta suomalaisten lakipykälien mukaan jo kaksinkertaisesti täyteen ahdetuilta näyttävistä anniskelupaikoista kuuluneet, saksankielisiltä karaokelauluilta kuullostaneet kajahdukset eivät houkuttaneet meitä juurikaan astumaan sisälle. [karaokeahan en laula, se tuli todettua jo aikaisemminkin]

Mistä siis löytää baarien luvattu katu, kaikkien kaupungin baarikatujen äiti, Kölnin baariparatiisi? [Tai pitäisi tässä varmaan käyttää jotain muuta sanaa baarin sijasta, kuten menomestaa, ravintolaa tai yökerhoa, koska enhän kutsu neulettakaan paidaksi. Vai kutsunko? No saattaa olla, että kutsun, mutta ei takerruta siihen.] Pikainen kysely saksalaisilta tytöiltä tuottaa pikaisen vastauksen:

--Tuohon suuntaan ja käännytte joen [Rhein] kohdalta vasemmalle.

Satuimme kävelemään vielä vähän matkaa samaan suuntaan kuin juuri äskettäin häiriköintimme kohteeksi joutuneet kauniimman sukupuolen edustajat. Olimme kuitenkin taas pian eksyksissä.

--Siis tarkoittikohan ne nyt ennen jokea, vai kenties sen jälkeen, vai mitä ihmettä? Pitiköhän mennä tuonne vai tuonne? *arpomista*

En tiedä miksi tein sen, mutta menin kysymään uudestaan hieman tarkennusta ohjeeseen. Tällä kertaa tulikin sitten ohje saksalaisella täsmällisyydellä:

--Kyllä, ennen jokea, nimenomaan.

Kiitettyäni vilpittömyydellä ja käännyttyäni ympäri saksalainen henkilö osoitti minulle ensimmäistä kertaa omaavansa jonkinlaista kovin tutulta tuntuvaa huumorintajua yhden tytöistä heittäessä, hieman myöhässä tosin, eikä varmaankaan minun kuultavaksi tarkoitettuna:

--Eikun siitä joen keskeltä...

Ja kyllä, olisihan jokeen heittäytymällä päässyt ensin Düsseldorfiin, sitten Duisburgiin ja Arnheimin kautta hyvällä tuurilla vaikka Rotterdamiin asti. Tämän viimeisen, Alankomaiden suurehkon satamakaupungin saavuttaminen edellyttäisi tosin jo hieman onnekkuutta tai vaihtoehtoisesti poikkeuksellisen hyvää tietopohjaa Euroopan joista ja yleensäkin maantieteestä, sillä päästäkseen Rotterdamiin täytyy vähän ennen Arnheimia osata valita oikea jatkoyhteys Reinin haarautuessa Lek ja Nederrijn-joiksi. Niin, ainakin oman päättelykoneistoni pikaisen raksuttamisen tuloksena ohje oli lähteä Kölnistä pois halutessaan menomestoja löytää. Emme kuitenkaan halunneet luovuttaa vielä. Sitä paitsi muut eivät tainneet tytön vilpittömän hyväsydämistä jatko-ohjetta edes kuulla, joten jätin sen omaan tietooni ja jatkoin sen tarkempaa tutkiskelua sieluni sisimmissä sopukoissa.

Kauan en kuitenkaan kerennyt tutkiskella, ennen kuin tyystin unohdin mitä olin tutkiskelemassa ja aloinkin tutkiskella jo jotain muuta, karttaa nimittäin. Kartan mukaan olisimme jo siellä missä pitäisi olla jotakin. Ja kun hetkeksi nyt pysähdyimme, niin tajusimme, että mehän olemme olleet kaikki täällä ennenkin aikaisemmalla päiväreissullamme. --Tuokin baari on tuossa, ja tuo ravintola tuossa!

Hetken kuluttua eräässä meksikolaisessa baarissa [siis todellakin niin baari kuin joku baari Barbaari voi olla] ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista sillä hetkellä, kun astelimme sisälle ovesta. Kukaan ei pahemmin tuijotellut, eikä kukaan näyttänyt ryystävän edes Tequilaa. Kukaan ei itse asiassa edes näyttänyt kovin meksikolaiselta, paitsi osa baaritiskin takana hääräävistä baarimaijoista [Tässä kävisi myös esim. tarjoilijatar, baarimestaritar tai miksei aina niin kankealta kuulostava baarimikotar.] Kertakaikkisen tulisen näköisiä ilmestyksiä joka tapauksessa. Ja kylläpä alkoikin heti jannottaa.

Tilattuani ja nautittuani yläkerrassa pullollisen mainiota mutta hintavahkoa [3,30e] Corona Extraa, jota opin juomaan itse asiassa hulvattomalla Wienin reissullani muutamaa viikkoa aikaisemmin, olimme jo melkein valmiita lähtemään seuraavaan paikkaan. Vessassa käynti oli hoidettava vielä pois alta.

Vessassa vastaan tuli ensimmäisenä rahakipon vieressä tärkeän näköisenä tutkaileva venäläistä sukua olevan naisen oloinen nainen. Tämä ei kuitenkaan minua yllättänyt, koska vastaavia on nähty jo aikaisemmilla reissuilla. Koska ulkoistaminen on in ja must kaikessa vähänkään tehokkaammassa yritystoiminnassa, Saksassa on monesti päätetty, erityisesti ravitsemusliikkeissä, ulkoistaa myös wc-tilojen siivoojat. Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että pönttöjen nuohoojat saavat palkkansa työstään todennäköisesti vain vessan käyttäjiltä. Yleensä nämä maksut ovat puoli- ellei täysin pakollisia. Tästä johtuen en voinut kovin rentoutuneesti asioitani hoitaa, sillä tajusin wc-koppiin astuttuani, että minulla ei ollut laisinkaan kilisevää mukana.

Yritin selittää siivoojalle, että olin unohtanut ottaa rahaa mukaan, mutta hän ei ollut päästää minua ohitseen. Pienen kinaamisen ja sopimuksen, jonka sisältönä oli pääosin ainoastaan kohta seuraavalla kerralla kaksinkertaisen [2x0,5e] maksun maksamisesta, solmimisen jälkeen pääsin takaisin maan pinnalle kellarikerroksessa sijainneesta hotelli helpotuksesta, josta pois pääseminen aiheutti poikkeuksellisesti sen suurimman helpotuksen tunteen.

Ennen kuin Venäjän mafian gorillat saavuttaisivat minut, ja kun kerran muitakin paikkoja oli nähtävänä, heitin hyvästit meksikolaisille kaunottarille ja poistuin muiden mukana ulos käyttäen jotakuinkin samaa reittiä kuin sisälle tullessamme.

Yö vaan jatkoi kylmenemistään ja me suuntasimme kulkumme kohti seuraavaa määränpäätä, Rudolfsplatzia. Sen läheisyydestä kun tuoreimpien kuulopuheiden mukaan löytyisi isompia klubeja, jonne toiset halusivat. Ehkä Rudolfin aukion suhteellisen kaukaisen sijainnin vuoksi tai vain seikkailunhalusta, aioimme taittaa matkan paikallisella U-Bahnilla eli metrolla.

Muutaman minuutin lippuautomaatilla neuvoteltuamme, päädyimme ostamaan viiden hengen päivälipun, joka taisi tulla maksamaan 8,50 euroa. Metrolla pörhälsimme ensin Neumarktille ilman ongelmia. Siellä piti vaihtaa enemmän raitiovaunua muistuttavaan junaan. Olimme hetken hieman epävarmoja linjan oikeellisuudesta ja seisoimme ikään kuin puolittain sisällä kysellessäni paikallisilta mihin kyseisellä vaunulla pääsisimme. Päätimme sitten kuitenkin astua sisälle, ja kun lähdimme liikkeelle, huomasimme yhden seurueestamme olevan vielä vaunun ulkopuolella. Vieressä seisoneet paikalliset kysyivät olisiko vaunun vierellä hullun lailla liihottava punatukkainen mahdollisesti meidän kavereitamme, ja kun vastasin myöntävästi eivät he voineet enää pidätellä nauruaan. Näyn teki itsellekin erityisen hauskaksi se, että tämä samainen vaunun vierellä juokseva kaveri, oli saanut saksan opettajaltaan liikanimen Komischer Vogel -- huvittava lintu.

Hetken seuraavalla pysäkillä odoteltuamme, olimme jälleen täysilukuisia ja jatkoimme matkaamme kävellen kohti Rudolfsplatzia. Reittitiedustelu muutamalta vastaantulijalta silloin tällöin auttoi pysymään kartalla. Yksi neuvoi meitä löytämään paikan nimeltä Fifi Choo. Muutaman kerran jouduin kyllä pyytämään toistoa ennen kuin nimi jäi mieleen.

Parinkymmenen minuutin toilailun jälkeen huomasimme olevamme jo Fifi Choon jonossa. Onneksi jono ei ollut kuitenkaan kovin pitkä. Viiden minuutin odottelun jälkeen saimme minun onnekseni ja parin muun pettymykseksi tietää, että sisälle emme olleet pääsemässä. Syystä emme saaneet mitään selvää, mutta raha ei tuntunut kelpaavan. Vetäydyimme takaisin kadulle, ja yritin selittää kavereilleni, että neljän hengen miesseurueella ei välttämättä ole todennäköisyydet aina puolellaan tuollaisissa tilanteissa. Tämän tyyppiset klubit kun yleensä ottavat mielellään naisia ja miehiä sisään vähintään samassa suhteessa.

Olipa syy sisällepääsemättömyyteemme sitten mikä tahansa, olin iloinen. Nyt voisimme mennä syömään. Döner King vaikutti sen verran houkuttelevalta lukuisine vapaan näköisine istumapaikkoineen ja lammas-kebab-tarjouksineen, että menimme lähes oitis sisälle. Kolme meistä tilasi 5 euroa maksaneet döner-ateriat ranskalaisilla perunoilla ja limulla. Pari kaveria otti oluet ja maksoivat niistä 50 senttiä ylimääräistä sisällä juomista varten. Merkillistä, eikö totta? Jos pantillisen pullon siis ottaa mukaansa, sen juominen tulee kaiken kaikkiaan halvemmaksi. No on kai tässä sentään jotain logiikkaa oltava, kun sama on lähes jokaisessa vastaavanlaisessa ravintolassa käytössä.

Dönerit olivat huonoimmat mitä koskaan muistan syöneeni. Ravintola näytti siltä kuin yrittäisi olla suora kopio Burger Kingistä, ainakin ulkonäkönsä suhteen. Mikä ei nimen perusteellakaan kovin väärä olettamus voi olla. Seinillä oli julisteita Marilyn Monroesta ja muista amerikkalaisista idoleista. Punaiset nahkapenkit olivat myös yksi Burgerkingimäisyys. Voi hyvä tavaton.

Dönerien jälkeen kello oli jo lähempänä aamukolmea ja tiesimme, että viimeinen yöjuna Aacheniin oli lähtenyt jo 2.17. Ja luulimme, että aamun ensimmäinen juna lähtisi 5.17. Vielä siis pari tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme neljän aikoihin eräästä pienestä pubista. Istahdimme tiskille ja ehkä ikäiseni, yhdistetty baarimestari ja dj, joka tuntui pyörittävän paikkaa yksinään, tuli ottamaan tilauksen. Kysyin häneltä siinä olutta hörppiessäni, milloin paikka olisi oikein menossa kiinni. Vastaukseksi sain: --Sitten kun kaikki asiakkaat ovat lähteneet kotiin. Aikamoinen ero siis suomalaiseen ravintolakulttuuriin! Kaupatkin täällä nimittäin saattavat olla joskus auki silloin kun huvittaa, tai on paras myyntiaika.

Viiden pintaan olimme sitten jo onnellisesti palanneet päärautatieasemalle odottelemaan aamun ensimmäistä junaa. Aloimme olla jo melko väsyneitä ja turhautuneita. Helpotusta turhautuneisuuteen ei tuonut yhtään se, että junaa ei kuulunut eikä näkynyt. Epäilykset heräsivät, kun junaa odottamassa ei näkynyt ketään muita aamuvirkkuja. Takaisin taululle tutkiskelemaan aikatauluja. Pienoisen ihmettelyn jälkeen huomasimme, että kyseinen juna ei kulje ollenkaan sunnuntaisin. Aikataulussa oli lukenut "ei lauantaisin", joten olimme olettaneet sen kulkevan sunnuntaina. Vasaran ja jonkun muun työkalun kuva -yhdistelmä oli pienellä präntillä taulun alareunassa kuitenkin selitetty tarkoittavan junan kulkevan vain työpäivinä. Eli siis arkisin, mutta ei lauantaina.

Juna-asemalle oli kerääntynyt merkillisen paljon ihmisiä sunnuntaina aamukuuden aikaan. Ihmisiä sai väistellä ja tuntui melkein kuin kävelisi pahimpaan ruuhka-aikaan. Yksi seurueemme norjalaisista oli yrittänyt nukkumistakin, mutta aseman virkaintoinen työntekijä oli tullut potkimaan hänet hereille. Kuri ja järjestys!

Seuraava juna Aacheniin lähti sitten viimein 6.17. Pysyimme junamatkan hereillä keskustellen välillä kiivaastikin mitä erilaisemmista asioista. Olimme perillä hieman seitsemän jälkeen. Asemalta nappasimme taksin ja olimme kotona jo ennen kahdeksaa. --Aika turha reissu, mutta onpahan taas jotain blogattavaa, jäi viimeiseksi ajatuksekseni ennen valojen sammumista.