IT:n kehitys ja tulevaisuuden näkymät
Suomen itsenäisyyspäivänä heräsin hieman tavanomaisuudesta poikkeavasti jo ennen puoltapäivää. Entrepreneurial Marketing -kurssin viisihenkinen, kahdesta hollantilaisesta, yhdestä venäläisestä, yhdestä espanjalaisesta ja yhdestä suomalaisesta opiskelijasta koostuva ryhmämme oli saanut muutamaa viikkoa aikaisemmin tehtävän, jonka tulokset oli esitettävä muulle kurssille vielä saman päivän iltana. Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ottamaan esiintymislavan haltuun, kun sen aika tulisi. Itsenäisesti, kurssin ainoana suomalaisena.
Takana oli kymmeniä tunteja ryhmätyötä ja kiivainta aivotyöskentelyä. Kaikki tulisi kiteytymään pitämääni esitykseen. Vaikka esityksen saikin pitää englanniksi, olin jostain syystä hieman hermostunut. Kunnollinen valmistautuminen esitykseen ei siis ollut pahitteeksi. Oman mielipiteeni ja palautteen perusteella lopulta melko hienosti mennyt esiintymiseni kirvoitti mieleni pohdiskelemaan omaa, asteittaista ilmaisutaitoni (IT) kehittymistä aina ala-asteajoilta lähtien.
Yläasteella (kaksi viimeistä vuotta) olin aina luokkani äänekkäin ja kävin mielelläni joskus kiivastakin dialogia opettajien kanssa ja täten sain joskus heidät aivan sekaisin ja muun luokan tietysti nauramaan. Olin luokan hauskuuttaja, joskin tarpeeksi hyvin (kiitettävin) arvosanoin välttääkseni siirron esimerkiksi tarkkailuluokalle. Harvoja luokan edessä esiintymisiä jännitin kuitenkin niin paljon, ettei niistä meinannut tulla mitään. Kädet alkoivat hiota ja vapista, kun olisi pitänyt lukea jotain paperilta. Ääni muuttui ihan erilaiseksi ja suu alkoi kuivaa ja napista. Se tuntui todella omituiselta ja vastenmieliseltä. Ehkä pelkäsin alitajuisesti, että minulle naurettaisiin sen sijaan, että minä naurattaisin. Muiden naurattamisesta oli tullut minulle melkein pakkomielle ja keino saavuttaa muiden hyväksyntä.
Seitsemättä luokkaa käydessäni tilanne oli tosin vielä hieman toisenlainen ja asuinkin äitini kanssa nimeltämainitsemattomassa, Suomen eteläisimmässä kaupungissa. Vaikka olinkin luokassa silloin hiljaisempi ja minua kutsuttiin leikkisästi nörtiksi [nörde, nörä, nördman, nöhti], ilmoittauduin kerran vapaaehtoiseksi pääosaan koulunäytelmään, joka tultaisiin esittämään kahteen kertaan kaupungintalolla, ja jossa minun piti esittää savolaisukkoa ja puhua tietysti savon murteella. Eihän kukaan muu tietenkään siihen olisi pystynyt, koska olin ainoa Savosta kotoisin oleva siellä päin. Esitys meni sitten mainiosti ja muistan saaneemme siitä paljon kehuja. Näin jälkeenpäin ajateltuna aika rohkea veto minulta! Olen joskus miettinyt, pystyisinkö siihen enää tänä päivänä kaikkine estoineni.
Lukiossa esiintymistä piti sitten (onneksi) alkaa harjoittelemaan jo enemmän tosissaan, ja muistan kuinka kauhealta se tuntui, kun opettaja tulisi arvostelemaan esiintymiseni. Muistan kirjoittaneeni erästä vapaasta aiheesta pidettävää muutaman minuutin puhetta tuntikaupalla ja harjoittelin sitä myös ääneen kotona. Puhe käsitteli -- niin kuin sen puheen alussa muistaakseni mainitsinkin -- vakavaa aihetta: housujen nappi- ja vetoketjukiinnityksen vastakkainasettelua.
Minulle totisen puheen kirjoittaminen vastaa puukon iskun vastaanottamista mahaan, ja sellaisen puheen esittäminen mahassani törröttävän puukon kääntelyä edestakaisin. En yksinkertaisesti voi mennä esiintymään mistään aiheesta, tietämättä etteikö yleisö tulisi todennäköisesti nauramaan edes kerran. Ainakin aina pyrin siihen tunnelman rentouttamiseksi. Olen alkanutkin kehitellä itsenäisesti keinoja yleisön takuuvarmaan vapauttamiseen tiukan paikan tullen. Ainahan sitä ei voi [hautajaiset] käyttää, mutta joskus väärin sanottu sana tai joku muu non-verbaalinenkin, tahallinen kömmähdys hymyn sekä tietyn itseironisen ilmaisun kera riittävät yleensä yleisön jännityksen laukaisemiseen. Niin, monesti jännitys häviää itseltäkin, kun tuntee ettei yleisö enää jännitä sinun esiintymistäsi.
Lukion nappi-vetoketju-esiintymistä jännitin niin paljon, etten muistaakseni paljon yleisöön päin pystynyt katsomaan, mikä on vielä tänäkin päivänä minulle ongelma. Muistan kuitenkin yleisön jatkuvan naurun ja lopun raikuvat aplodit. Silloin tuntui hyvältä, ja itseluottamus esiintymistä kohtaan kasvoi taas kohisten. Jos silloin puheeni olisi haukuttu, tuskin esiintyminen olisi nyt niin mielekästä. Ilmeisesti puheesta todella pidettiin, koska muistan saaneeni jopa toista lukiota käyvältä, tuntemattomalta kolleegaltani palautetta puheestani jossakin illanvietossa: --Olit pitänyt kuulemma tosi hauskan puheen!
Minulle niin puheen kuin muunkinlaisen itseilmaisuun pyrkivän sisällön tuotanto on ollut ja on lähes poikkeuksetta vieläkin melko vaikea prosessi. Muistan hyvin ensimmäisen ainekirjoitukseni lukiossa. Istuin välillä seinää, välillä paperia tuijottaen lähes molemmat meille suodusta kahdesta tunnista kelvollista ideaa kirjoitukselleni miettien, monien muiden yrittäessä saada kirjoituksensa mahdollisimman nopeasti valmiiksi ennen ajan päättymistä. Lopulta viimeisillä minuuteilla tunsin kuinka tekstiä alkoi pulputa sieluni syvyyksistä aivan kuin tulostimesta pienen viiveen ja raksuttelun jälkeen. Aika ei tietenkään riittänyt lauseiden järkevään asetteluun epäkäytännölliseltä tuntuvalle konseptiarkille, joten sain luvan kirjoittaa aineen kotona loppuun.
Kun sitten viimein joskus saimme ainekirjoituksemme takaisin, minun oli vaikea peittää hämmästystäni arvosanan, 10, suhteen. Opettaja oli vielä laittanut terveisensä punakynällä. Aineeni oli hänen mielestään niin hyvä, että hän halusi ottaa siitä luvallani kopion ja arkistoida sen opetuskäyttöä varten korjattuani ensin muutamat virheet. Hän vielä sanoi myöhemmin, että minun kannattaisi ehdottomasti osallistua kirjoituskilpailuun. En osallistunut.
Myöhemmin jossain aamunavauksessa aineeni oli luettu keskusradiossa koko koulun kuullen. Onneksi en ollut koulussa silloin. Tämä aine jäikin sitten lukion ainoaksi kympikseni ainekirjoituksesta. Monta kertaa pääsin lähelle, mutta koskaan en enää yltänyt samaan -- opettajien mielestä. Ehkä sen ei pitäisi mennä näin päin. Myöhempinä lukiovuosina kirjoittaminen alkoikin sitten ahdistaa, ja monesti palautin omasta mielestänikin täysin huonoja tekstejä mikä lisäsi ahdistustani entisestään. Huomasin, että minulla on todella rima liian korkealla kirjoittamisen suhteen ja aloin tietoisesti siirtämään rimaa matalemmalle. Siihen blogin kirjoittaminen on osoittautunut mitä oivallisimmaksi keinoksi.
Yliopistomaailmaan astuttuani olin ilahtunut voidessani ottaa viestinnän kursseja ja todella tutustua esiintymisen teoreettisempaan puoleen, tieteen valossa. Esiintymisen kurssit, jotka olen tähän mennessä käynyt [yht. 5 ov.] ovat sisältäneet myös mukavasti esiintymisen teorian toteuttamista käytännössä. Olenpa käynyt myös yhden kurssin englanniksikin, mikä oli todella positiivinen kokemus. Englanniksi esiintymistä kun tarvitsee tehdä varmasti jatkossakin.
Vaikka esiintyminen ja siihen valmistautuminen ei ole edelleenkään minulle helppoa, koen sen nykyään enemmänkin haasteeksi, kuin välttämättömäksi pahaksi. Tämä on tulosta monista epämiellyttäviltäkin tuntuneista esiintymiskokemuksista. Nyt näen esiintymisen ja itsensä ilmaisun paljon tärkeämpänä taitona, kuin esimerkiksi lukioaikoina. Yksi asia, mitä en kuitenkaan varmaan koskaan tule tekemään on Karaoke-laulu. Johonkin se raja on vedettävä.
Takana oli kymmeniä tunteja ryhmätyötä ja kiivainta aivotyöskentelyä. Kaikki tulisi kiteytymään pitämääni esitykseen. Vaikka esityksen saikin pitää englanniksi, olin jostain syystä hieman hermostunut. Kunnollinen valmistautuminen esitykseen ei siis ollut pahitteeksi. Oman mielipiteeni ja palautteen perusteella lopulta melko hienosti mennyt esiintymiseni kirvoitti mieleni pohdiskelemaan omaa, asteittaista ilmaisutaitoni (IT) kehittymistä aina ala-asteajoilta lähtien.
***
Vaikka jännitänkin esiintymistä joskus vähän liikaakin, olen alkanut pitämään siitä enemmän vuosien varrella. Ala-asteella en suostunut menemään luokan eteen lukemaan ainekirjoitustani, vaikka opettaja käski. Se vain tuntui jotenkin kauhealle. Muuten kyllä taisin olla paljon äänessä ja siksi ehkä kaikki eivät minusta pitäneet.Yläasteella (kaksi viimeistä vuotta) olin aina luokkani äänekkäin ja kävin mielelläni joskus kiivastakin dialogia opettajien kanssa ja täten sain joskus heidät aivan sekaisin ja muun luokan tietysti nauramaan. Olin luokan hauskuuttaja, joskin tarpeeksi hyvin (kiitettävin) arvosanoin välttääkseni siirron esimerkiksi tarkkailuluokalle. Harvoja luokan edessä esiintymisiä jännitin kuitenkin niin paljon, ettei niistä meinannut tulla mitään. Kädet alkoivat hiota ja vapista, kun olisi pitänyt lukea jotain paperilta. Ääni muuttui ihan erilaiseksi ja suu alkoi kuivaa ja napista. Se tuntui todella omituiselta ja vastenmieliseltä. Ehkä pelkäsin alitajuisesti, että minulle naurettaisiin sen sijaan, että minä naurattaisin. Muiden naurattamisesta oli tullut minulle melkein pakkomielle ja keino saavuttaa muiden hyväksyntä.
Seitsemättä luokkaa käydessäni tilanne oli tosin vielä hieman toisenlainen ja asuinkin äitini kanssa nimeltämainitsemattomassa, Suomen eteläisimmässä kaupungissa. Vaikka olinkin luokassa silloin hiljaisempi ja minua kutsuttiin leikkisästi nörtiksi [nörde, nörä, nördman, nöhti], ilmoittauduin kerran vapaaehtoiseksi pääosaan koulunäytelmään, joka tultaisiin esittämään kahteen kertaan kaupungintalolla, ja jossa minun piti esittää savolaisukkoa ja puhua tietysti savon murteella. Eihän kukaan muu tietenkään siihen olisi pystynyt, koska olin ainoa Savosta kotoisin oleva siellä päin. Esitys meni sitten mainiosti ja muistan saaneemme siitä paljon kehuja. Näin jälkeenpäin ajateltuna aika rohkea veto minulta! Olen joskus miettinyt, pystyisinkö siihen enää tänä päivänä kaikkine estoineni.
Lukiossa esiintymistä piti sitten (onneksi) alkaa harjoittelemaan jo enemmän tosissaan, ja muistan kuinka kauhealta se tuntui, kun opettaja tulisi arvostelemaan esiintymiseni. Muistan kirjoittaneeni erästä vapaasta aiheesta pidettävää muutaman minuutin puhetta tuntikaupalla ja harjoittelin sitä myös ääneen kotona. Puhe käsitteli -- niin kuin sen puheen alussa muistaakseni mainitsinkin -- vakavaa aihetta: housujen nappi- ja vetoketjukiinnityksen vastakkainasettelua.
Minulle totisen puheen kirjoittaminen vastaa puukon iskun vastaanottamista mahaan, ja sellaisen puheen esittäminen mahassani törröttävän puukon kääntelyä edestakaisin. En yksinkertaisesti voi mennä esiintymään mistään aiheesta, tietämättä etteikö yleisö tulisi todennäköisesti nauramaan edes kerran. Ainakin aina pyrin siihen tunnelman rentouttamiseksi. Olen alkanutkin kehitellä itsenäisesti keinoja yleisön takuuvarmaan vapauttamiseen tiukan paikan tullen. Ainahan sitä ei voi [hautajaiset] käyttää, mutta joskus väärin sanottu sana tai joku muu non-verbaalinenkin, tahallinen kömmähdys hymyn sekä tietyn itseironisen ilmaisun kera riittävät yleensä yleisön jännityksen laukaisemiseen. Niin, monesti jännitys häviää itseltäkin, kun tuntee ettei yleisö enää jännitä sinun esiintymistäsi.
Lukion nappi-vetoketju-esiintymistä jännitin niin paljon, etten muistaakseni paljon yleisöön päin pystynyt katsomaan, mikä on vielä tänäkin päivänä minulle ongelma. Muistan kuitenkin yleisön jatkuvan naurun ja lopun raikuvat aplodit. Silloin tuntui hyvältä, ja itseluottamus esiintymistä kohtaan kasvoi taas kohisten. Jos silloin puheeni olisi haukuttu, tuskin esiintyminen olisi nyt niin mielekästä. Ilmeisesti puheesta todella pidettiin, koska muistan saaneeni jopa toista lukiota käyvältä, tuntemattomalta kolleegaltani palautetta puheestani jossakin illanvietossa: --Olit pitänyt kuulemma tosi hauskan puheen!
Minulle niin puheen kuin muunkinlaisen itseilmaisuun pyrkivän sisällön tuotanto on ollut ja on lähes poikkeuksetta vieläkin melko vaikea prosessi. Muistan hyvin ensimmäisen ainekirjoitukseni lukiossa. Istuin välillä seinää, välillä paperia tuijottaen lähes molemmat meille suodusta kahdesta tunnista kelvollista ideaa kirjoitukselleni miettien, monien muiden yrittäessä saada kirjoituksensa mahdollisimman nopeasti valmiiksi ennen ajan päättymistä. Lopulta viimeisillä minuuteilla tunsin kuinka tekstiä alkoi pulputa sieluni syvyyksistä aivan kuin tulostimesta pienen viiveen ja raksuttelun jälkeen. Aika ei tietenkään riittänyt lauseiden järkevään asetteluun epäkäytännölliseltä tuntuvalle konseptiarkille, joten sain luvan kirjoittaa aineen kotona loppuun.
Kun sitten viimein joskus saimme ainekirjoituksemme takaisin, minun oli vaikea peittää hämmästystäni arvosanan, 10, suhteen. Opettaja oli vielä laittanut terveisensä punakynällä. Aineeni oli hänen mielestään niin hyvä, että hän halusi ottaa siitä luvallani kopion ja arkistoida sen opetuskäyttöä varten korjattuani ensin muutamat virheet. Hän vielä sanoi myöhemmin, että minun kannattaisi ehdottomasti osallistua kirjoituskilpailuun. En osallistunut.
Myöhemmin jossain aamunavauksessa aineeni oli luettu keskusradiossa koko koulun kuullen. Onneksi en ollut koulussa silloin. Tämä aine jäikin sitten lukion ainoaksi kympikseni ainekirjoituksesta. Monta kertaa pääsin lähelle, mutta koskaan en enää yltänyt samaan -- opettajien mielestä. Ehkä sen ei pitäisi mennä näin päin. Myöhempinä lukiovuosina kirjoittaminen alkoikin sitten ahdistaa, ja monesti palautin omasta mielestänikin täysin huonoja tekstejä mikä lisäsi ahdistustani entisestään. Huomasin, että minulla on todella rima liian korkealla kirjoittamisen suhteen ja aloin tietoisesti siirtämään rimaa matalemmalle. Siihen blogin kirjoittaminen on osoittautunut mitä oivallisimmaksi keinoksi.
Yliopistomaailmaan astuttuani olin ilahtunut voidessani ottaa viestinnän kursseja ja todella tutustua esiintymisen teoreettisempaan puoleen, tieteen valossa. Esiintymisen kurssit, jotka olen tähän mennessä käynyt [yht. 5 ov.] ovat sisältäneet myös mukavasti esiintymisen teorian toteuttamista käytännössä. Olenpa käynyt myös yhden kurssin englanniksikin, mikä oli todella positiivinen kokemus. Englanniksi esiintymistä kun tarvitsee tehdä varmasti jatkossakin.
Vaikka esiintyminen ja siihen valmistautuminen ei ole edelleenkään minulle helppoa, koen sen nykyään enemmänkin haasteeksi, kuin välttämättömäksi pahaksi. Tämä on tulosta monista epämiellyttäviltäkin tuntuneista esiintymiskokemuksista. Nyt näen esiintymisen ja itsensä ilmaisun paljon tärkeämpänä taitona, kuin esimerkiksi lukioaikoina. Yksi asia, mitä en kuitenkaan varmaan koskaan tule tekemään on Karaoke-laulu. Johonkin se raja on vedettävä.
***
Kunnon tapa päästä eroon esiintymisen jälkeisestä käsien täpinästä on tietysti aivosoluja nollaavien nesteiden nauttiminen hyvässä seurassa. Ja mikäs olisikaan parempi tapa tähän kuin viettää yhdistettyä itsenäisyyspäivän juhlaa ja pikkujouluja muiden suomalaisten opiskelijoiden kanssa. Yllätyksekseni suomalaisen Mikon luokse oli saapunut myös muiden maiden kansalaisia. Ainakin yksi saksalainen ja kaksi ruotsalaista. Osa ehkä olosuhteiden pakosta, mutta paikalla kuitenkin.
Juhlat järjestettiin nyyttikestiperiaatteella ja myöhemmin illalla sitten [saksalainen!] joulupukkikin tuli jakamaan pikku paketteja. Ehkä vain sattumaa, mutta Saksassa juuri samana päivänä vietetään Pyhän Nikolauksen päivää, joka tarkoittaa myös lahjojen jakamista kilteille lapsille. Glühweinia kului illan aikana 17 litraa, muiden nesteiden lisäksi. Eli noin litra naamaa kohden. Juuri tarpeellinen määrä itseilmaisun vapautumiseen.
Juhlat järjestettiin nyyttikestiperiaatteella ja myöhemmin illalla sitten [saksalainen!] joulupukkikin tuli jakamaan pikku paketteja. Ehkä vain sattumaa, mutta Saksassa juuri samana päivänä vietetään Pyhän Nikolauksen päivää, joka tarkoittaa myös lahjojen jakamista kilteille lapsille. Glühweinia kului illan aikana 17 litraa, muiden nesteiden lisäksi. Eli noin litra naamaa kohden. Juuri tarpeellinen määrä itseilmaisun vapautumiseen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
<< Home