Ainiin, lukukausi alkoi

Kun olin viimein löytänyt tuskallisten surffaussessioiden jälkeen itselleni muutaman kiinnostavan kurssiehdokkaan, olin valmis aloittamaan lukukauteni täällä RWTH Aachenissa. Kurssien etsiskelyä vaikeutti hieman se, että sivusto jossa kurssit esitellään, on todella sekava ja epäkäytännöllinen suhteutettuna Jyväskylässä käytössä olevaan, verrattain loistavaan Korppi-järjestelmään. Myös se tosiseikka, että hain pääasiassa englanniksi opetettuja kursseja rajasi mahdollisuuteni aika minimaalisiksi.

Päädyin kuitenkin ainakin tutustumaan seuraavien kurssien tarjontaan:

• Geometric Modeling I
• Computer Graphics I
• Datacommunication and Internet-Technology
• Mobile Communications
• Entrepreunial Marketing
• Erasmus-kielikurssi

***

Ensimmäisenä listaltani löytyvä ja ainoa saksaksi opetettava Geometric Modeling eli suomeksi jotakuinkin "geometrinen mallintaminen" vaikutti ainakin nimensä perusteella mielenkiintoiselta. Olin tutustunut jo 3D-mallinnuksen perusteisiin käytännössä ja ajattelin, että tässähän saattaisi olla ihan mielenkiintoinen kurssi. Olin kuullut ja toki itsekin olettanut, että täällä matematiikkaa painotettaisiin opetuksessa todella paljon, onhan tämä teknillinen korkeakoulu. Minulle, kauppatieteiden ylioppilaalle, lukion matematiikan lyhyellä oppimäärällä selvittäneelle, tästä saattaisi muodostua ongelma. Ainakin jos haluaisin käydä näitä teknisempiä kursseja.

Torstaiaamuna 20.10. seisoin kaikesta huolimatta, ennakkoluulottomasti ja ennen kaikkea kokeilumielellä linja-autopysäkillä, tarkoituksenani matkata kohti tietojenkäsittelytieteiden laitosta ja yllämainitun kurssin opetustilaa.

Täällä Aachenissa on käytössä kolme eri kokoluokkaa linja-autoille: L, XL ja XXL. X-kirjainten lukumäärä kertoo haitarinivelten lukumäärän. En tiedä missä komissiossa päätetään kaksihaitaristen linjasijoitukset, mutta tälle tietojenkäsittelytieteen laitokselle vievälle linjalle 33 ei heidän mielestään ole vielä tarvetta kuin yksihaitarisille. Muutaman kerran olen ollut mukana ihmisjoukkiossa kokemassa julmaa hetkeä, kun kauan odotettu linja-auto ajaakin tylysti ohi. Ilmeisenä syynä rajallinen kapasiteetti. Niinä ihanina aamuina joina olen joutunut survoutumaan linja-autoon puoliväkivalloin, olen todella huomannut että täällä ihmiset ovat joko todella tyhmiä, välinpitämättömiä tai mikä pelottavinta, ehkä molempia: Harva jaksaa liikuttaa itseään tehdäkseen tilaa linja-autoon astuville. Ehkäpä tässä jälleen moottoripyöräkypärä tai ketunnahkareuhka karjaistuna puolikovalla äänellä voisi olla ratkaisu.



Muutamien erittäin ahtaiden minuuttien jälkeen pulpahdin viimein ulos linja-autosta ja säntäsin auditoriota kohti, todetakseni vain että se on lähes yhtä täynnä. Ja taas kerran kovin tutulta tuntuva ongelma: minkä ihmeen takia ne penkkirivit pitää täyttää sieltä reunoista alkaen. Keskellä olisi kyllä vapaita paikkoja, mutta lähdepä sinne sitten hyppimään, kun välit ovat niin ahtaita, että koko penkkirivin istujien täytyisi ensin tulla pois mahtuaksesi sinne kävelemään. Luento oli sitäpaitsi jo alkanut kun saavuin paikalle. Ja tässä vaiheessa siis vasta sain tietää, että se tultaisiin luennoimaan saksaksi. Mutta eipä sillä toisaalta ollut paljonkaan väliä, koska luennolla käytettiin erästä toistakin minulle melko tuntematonta kieltä: matematiikka.

Puolitoista tuntia mitä ihmeellisemmän näköisiä häkkyröitä toistensa perään, jollaisia en kenties ollut koskaan aikaisemmin nähnytkään. Ei siinä mitään, jos en olisi tajunnut jotain tai suurintakaan osaa koko luennosta, mutta se ettei tajua yhtikäs mitään ei ole melko masentavaa vaan todella masentavaa. Ja kun professori kertoo jonkun vitsin saksaksi, todennäköisesti liittyen jotenkin juuri käsiteltävänä olevaan matemaattiseen lausekkeeseen, ei naurata meikäläistä yhtään -- tiedätte kyllä miksi. Ehkä vähän turha raju alku lukukaudelle, mutta toisaalta: tästähän tämä ei voi enää vaikeammaksi mennä.

***

Perjantaina, vielä edellisen päivän koettelemuksesta toipumattomana lähdin pelokkaasti kohti Computer Graphics -kurssin aloitusluentoa. Koska kyseessä oli sama professori kuin edellisen päivän matemattisella luennolla, kaikki oli mahdollista.

Tällä kertaa saavuin auditorioon ajoissa, tai sitten kaikki muut vain olivat myös myöhässä. Täällä ei muuten akateeminen vartti -käsitettä tunneta aivan samassa laajuudessa kuin mitä Suomessa olen tottunut. Professori kysyi heti alkuun (saksaksi): -- kuinka moni ei ymmärrä? Jep, todella hauskaa. Käsiä alkoi nousta vasta kun kysymys muotoiltiin (englanniksi) näin: -- kuinka moni ei ymmärrä saksaa? No, joka tapauksessa luennoitsija oli ilmeisesti päättänyt jo luennoida luennon englanniksi ja halusi vain kiusata meitä. Lopulta luento olikin melko hyvä ja olin iloinen kun kerrankin ymmärsin jotakin.

***

Muut kurssit, lukuunottamatta Entrepreneurial Marketingia, käynnistyivät seuraavalla viikolla. Maanantaina 24.10. kielikurssi 14.00-15.45 sekä Datacommunication and Internet-Technology 16.45-18.15. Jälkimmäinen luennoituna myös englanniksi.

Tiistaina Computer Graphics I 10.00-11.30.

Keskiviikkona Mobile Communications 13.30-15.00.

Torstaina Datacommunication and Internet-Technology 15.45-17.00.

Perjantaina Computer Graphics I 10.00-11.30.

Ei turhan stressaavaa ainakaan aikataulun puolesta. Ja jätin sen Geometric Modeling I:n ihan suosiolla pois. Tähän tulee vielä lisää Entrepreneurial Marketing eli yrityksen markkinointi suomeksi tai sinne päin. Saan tosin tietää vasta 8.11. tai sen jälkeen, mahdunko kurssille vai en. Tälle piti käydä oikein toimistossa ilmoittautumassa ja pääsin varasijalle 3. Mies toimistossa sanoi, että hyvin todennäköisesti olen kurssilla mukana.

***

Torstaina 27.10. oltiin melko kirjavalla porukalla keilaamassa. Käytiin tosin hakemassa ensin kaupungilta vähän vauhtia. Mentiin syömään italialaiseen pizzeriaan ja saimmekin sieltä oikein hyvät lätyt ja oluet. Tässä vaiheessa minun lisäkseni matkassa oli yksi ranskalainen, kaksi kiinalaista ja yksi saksalainen. Juuri kun olimme lähdössä kohti keilahallia, matkaan lyöttäytyi mukaan vielä yksi ranskalainen ja yksi tsekkiläinen. Keilahallilla vielä loput kämppiksemme iskeytyivät samaan remmiin, joten vahvistuksia tuli vielä Suomesta, Norjasta ja Ranskasta. Meitä oli kaiken kaikkiaan siis yhdeksän henkilöä.

Keilahalli sijaitsee aivan asuntomme välittömässä läheisyydessä ja ollaan monta viikkoa sinne lähtöä suunniteltukin. Mutta itse keilaaminen, muutamia huomioita: pöytiintarjoilusta iso plussa, ei tarvitsisi Suomessa haaveillakaan. Suomessa en ole myöskään nähnyt keilarataa, jossa keilat nousee takaisin paikoilleen narujen vetämänä. Tämän huomattuani, tuntui kuin olisin tullut höynäytetyksi. Palloa ei päässyt kovin montaa kertaa vierittämään, koska pelasimme kaikki samalla radalla. Noh, yhden pelin verran kuitenkin puolentoistatunnin session aikana. Meillä oli ranskalaisen Charlien kanssa kova vääntö voittajasta, mutta se pentele meni tekemään sen ainokaisen kaatonsa viimeisellä heitolla ja voitti.

***

Jos joku oluttehtailija lukee tätä Suomessa, niin tässä sulle hyvä liikeidea ihan ilmaiseksi: 6-päkin ja 12-päkin sijaan 11-päkki. Se on niin hauskalta kuulostava ajatus, että ihmiset ostaa sen ihan mielenkiinnosta. Täällä tätä tavaraa myydään nimellä Krombacher Elf. Se tosin tulee todella hienossa muovikorissa, jossa on sille sopivat 11 reikää.

***

En tainnut aikaisemmin muistaa kirjoittaa siitä tänne, mutta pari-kolme viikkoa sitten onnistuin tuhoamaan kännykästäni kaikki yhteystiedot. Tähän päälle tuli vielä uusi saksalainen numero (jonka voi tilata minulta sähköpostilla), joten vanhaan suomalaiseen numeroon on enää turha soitella tai yrittää lähetellä tekstiviestejä ainakaan yhdeksään-kymmeneen kuukauteen.

Viikonvaihteen julmat huvit

Mennyt viikko ei vaihtunut täksi viikoksi ihan minkä tahansa viikonvaihteen merkeissä: Kielikurssimme loppukoe oli torstaina, joten odotettavissa oli hulvatonta juhlintaa kurssin päättymisen johdosta.

***

Perjantaiaamuna nautin aamupalaa kielikurssiryhmäni kanssa samassa luokassa missä tunnitkin on yleensä pidetty. Kaikkien tehtävänä oli tuoda mukanaan jotain syömistä, opettajien hoitaessa juomapuolen. Olin hieman pettynyt... en siksi, että juomana oli vain kahvia, vaan koska kaiken kaikkiaan vain noin alle puolet ryhmän vahvuudesta oli vaivautunut saapumaan paikalle. Olisihan toki ollut kiva ikuistaa koko ryhmä bittimuotoiseksi kuvaksi.

Kahvin hörpiskelyn ohella pääsin antamaan palautetta varsinkin kurssin vanhemmalle opettajalle Birgit "Tupakkayskä" Dörferille. Yritin tiedustella häneltä muiden asioiden lisäksi, miksi kurssilla käytiin läpi niin vaikeita asioita eikä mielestäni keskitytty ollenkaan perusasioihin, mikä olisi mielestäni aika luonnollista Grundstuffelle eli aloittelijatasolle. Vastaukseksi sain jotain epämääräiseltä kuulostavaa selitystä siitä, että ollaan tasolla Grundstuffe 3, eikä suinkaan millään aloittelijatasolla. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin, niin kuin minä usein teen vajavaisen kielitaitoni vuoksi, mutta epämääräiseltä kuulostavaa selitystä juurikin vajavaisen kielitatoni vuoksi.

Jossain välissä norjalainen Magnus vetäisi ässän hihasta heittämällä jonkin kotimaastaan peräisin olevan juuston, joka ei ole juusto, pöydälle. Ei se kyllä juustolta näyttänytkään; oli valmistettu kuulemma jostain vuohen eritteestä, ilmeisesti maidosta tai vastaavasta. Näytti ihan toffeelta. Iskin ennakkoluulottomasti siivun leipäni päälle, niin kuin Edam-viipaleen konsanaan, ja junttasin purukalustoni yhdistelmään kiinni muiden tarkkaillessa reaktioitani.
-- Ihan hyvää tämä on, mutustin niin uskottavasti kuin mahdollista, mutta kukaan ei uskonut. Uskallan kirjoittaa tämän, koska Magnus tuskin löytää tätä blogia, saati sitten oppii ymmärtämään suomea: en uskonut itsekään.

Jotta homma ei olisi mennyt liian yksitoikkoiseksi "vuohenjuuston" kanssa nypläämiseksi ja alakuloisessa, odottavassa perjantaiaamuilmapiirissä rypemiseksi, otin PowerBookini esille ja päätin näyttää koko luokalle kaikki mahtavan Studio Julmahuvin "Die Kühe - Ratkaisijat" -sketsit pötkössä**.

Vastaanotto oli odotetunlainen: osa porukasta nauroi, osa ei. Nekin jotka nauroivat, mukaanlukien opettajat, nauroivat ehkä vain hämmennyksestä niin kuin saksalaisilla tuntuu olevan tapana. Itsekin muistan, että aikoinaan ensimmäinen katselukerta aiheutti omalla kohdalla lähes seuraavanlaisen äännähdyksen: --...? Joka katselukerran jälkeen se on vaan täälläkin iskenyt yhä lujempaa tajuntaan. Die Kühet on katsottu ainakin kolmeen kertaan läpi meidänkin kämpällä, joten meillä on jokapäiväisessä käytössä koko kyseisen sketsin sanontarepertuaari. Muutamia esimerkkejä mainitakseni:

-- Was?
-- Wo ist mein Kaffee?
-- Herr Kommissar...
-- Dummkopf -- nicht du Berner.
-- Ja!
-- Jeden Tag so schnell.

Jos kuulet jonkun väittävän Studio Julmahuvin olevan paras koskaan Suomessa tehty komediasarja, et kuule hänen puhuvan palturia! sarjan epävirallinen kotisivu [huomio: Studio Julmahuvi 3dvd+1cd -kokoelman julkaisupäivä 20.10.2005!]

Perjantai ei suinkaan ollut tässä vielä kokonaisuudessaan. Ehei -- vastahan se oli alkanut. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Aina sama ongelma, kun yrittää kirjoittaa mistä tahansa aiheesta melkein viikon verran varsinaisten tapahtumien jälkeen; varsinkin viikonlopuista, ja yhtä julmetun hulvattomista kuin tämä edellinen.

Sen ainakin muistan, että illalla oli meidän asuinsijastamme vajaan kilometrin päässä sijaitsevassa asuntolassa, Newtonissa, yhdet ruotsalaisen ja yhdet suomalaisen Erasmuksen* järjestämät giganttiset kotibileet minimaalisen pienissä puitteissa. Muistan vielä huoneiden numerotkin, mutta enpä kerro teille! Sen verran voin toki paljastaa, että ne olivat ensimmäisessä ja kolmannessa kerroksessa. Huomioitavana seikkana mainitsen, että täällä ensimmäinen kerros ei olekaan koskaan katutasossa vaan kerrosta ylempänä. Mutta niinhän se taitaa olla siellä koto-Suomessakin asuinrakennuksista puhuttaessa. Mutta täällä jos astut esimerkiksi isoon kapitalismin ilmentymään eli hyper-isoon tavarataloon, et olekaan suinkaan ensimmäisessä kerroksessa vaan e-kerroksessa. Tämä aiheuttaa hämmennystä, jos myyjä neuvoo esimerkiksi menemään toiseen kerrokseen. Mikä on toinen kerros? Niin, suomalaisittain olettaisin sen olevan kerrosta ylempänä. Tai ehkä olen väärässä. Ehkä se on niin Suomessakin. Ehkä en Suomessa ole edes käynyt isoissa tavarataloissa. Ehkä sillä ei ole merkitystä.

Ehkä takaisin niihin pirskeisiin. Vaikuttanee lukijain aliarvioimiselta -- ja ollee samalla itsensä leimaamista ennalta-arvattavaksi -- kirjoittaa, että bileissä oli erittäin kansainvälinen tunnelma, mutta kirjoitan sen silti: Bileissä oli erittäin kansainvälinen tunnelma. Tämä tosiseikka oli huomattavissa muun muassa siten, että nuoret Erasmukset* eri valtioista ympäri maailmaa (lähinnä Eurooppaa) olivat kanssakäymisissä toistensa kanssa. Toiset keskustelun merkeissä ja toiset muunlaisissa merkeissä, mutta hyvissä merkeissä joka tapauksessa. Jos sillä nyt on yleensä mitään merkitystä.

Tämä kahden asunnon sisällä ja niiden välissä tapahtuva juhlinta, toi mieleeni hämmästyttävällä tavalla oman kotoisen yliopistoni vertaistaan vailla olevan ainejärjestö Dumppi ry:n silloin tällöin Ruotsin ja Suomen väliselle vesialueelle suuntautuneet, railakkaat risteilyretket. Tässä oli vain tai oikeastaan muun muassa se ero, että laivaa ei tarvittu: risteily tapahtui käytävillä. Toinen asunto edusti Ruotsia ja toinen Suomea. Ilahduttavaa tässä oli myös se, että molemmissa maissa oli mahdollista tavata paljon "ulkomaalaisia", eikä hukkumisvaaraa -- ainakaan suolaiseen, hyiseen meriveteen -- ollut.

Ikään kuin biletys Newtonilla ei olisi ollut tarpeeksi väsyineille Erasmuksille*, lähdin vielä kämppätovereideni kanssa jatkoille [das Nachspiel] espanjalaisten luo. Koska yritykseni soittaa suomalaista biletysmusiikkia olivat vallan tyrehtyneet aikaisemmissa asemissa, laitoin oitis asuntoon päästyämme humppaa soimaan:

Humppaa taikka kuole,
taikka humppaa,
taikka humppaa ja kuole.

Musiikissahan ei mitään vikaa ollut, mutta jälkipelit tyrehtyivät ennen aikojaan jo neljän jälkeen. Kieltämättä oli kyllä jo väsynyt olo, joten lähdimme kotiin.

***

Lauantai alkoi virkeästi kolmen tienoilla, kun suuntasin kulkuni, yllätyksellisesti Aachenin länsiosassa sijaitsevaan, West Parkiin. Olin edellisen yön aikana luvannut muutamille kavereilleni olla paikalla yhden aikoihin, joten kaikki vaikutti siltä että etelä-eurooppalainen elämänasenne alkaisi vihdoin saada jalansijaa ajattelumaailmassani. Äh, eikai nyt sentään.

Kun saavuin puistoon, totesin sään olevan mahtava. Kun lähdin puistosta, totesin sään olevan edelleen vertaansa vailla. Ajanjaksolla, joka sijoittui näiden kahden loisteliasta sääolosuhdetta kuvaavan toteamuksen väliin, söin itse grillattuja hampurilaisia, join saksalaista olutta ja heittelin frisbeetä kolmen norjalaisen ja yhden ruotsalaisen kanssa. Paikalle ei todellakaan kovin moni ollut siis vaivautunut. Syytä siihen en ehkä koskaan saa selville.

Illalla olin vaikean valinnan edessä: Luvassa olisi taas kahdet kestit. Tällä kertaa eri puolilla kaupunkia. Toisessa vietettäisiin suomalaisvoimin, suomeksi suomalaisen tytön suomalaisia syntymäpäiviä. Toisessa, ranskalaisen Erasmus-toverini* kämpässä juhlittaisiin muuten vain, kansainvälisesti, kansainvälisin voimin. Koska en liiemmin ollut kiinnostunut suomalaisista bileistä, enkä ollut vieläkään saanut tarpeekseni kansainvälisyydestä, päädyin kämppisteni kanssa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Yksi asunto aivan Aachenin keskustassa, jonka pohjapiirustukseen oli piirretty kylpyhuoneen lisäksi kaksi huonetta ja keittiö, oli puolenyön jälkeen saatu ahdettua todella täyteen. Niin täyteen, että pystyin vaivoin parin tunnin rauhallisen jutustelun jälkeen survoutumaan kadulle ystävieni kämppisten ja muutaman muun kanssa. Tarkoitus oli viimein lähteä kokemaan yksi aachenilainen, diskoteekilla varustettu yökerho. Sellaisesta kun ei aikaisemmin vielä ainakaan oikein hyviä kokemuksia vielä ollut.

Yökerhon nimi oli arvoituksellinen: B9. Kysyttyäni eräältä paikalliselta vastaantulijalta, sattuisiko hän tietämään missä kyseinen yökerho sijaitsee, arvoituksellisuus haihtui saatuani vastaukseksi: -- B9 sijaitsee luonnollisesti osoitteessa Blondelstrasse 9. No niinpä tietysti!

Yökerho oli minulle pettymys turhan korkean hintatason, huonon, hip-hop-musiikin ja turhan äänekkään äänentoison takia. Kahdeksan euroa sisäänpääsymaksua, euro narikkaan ja vielä oli vessassa yksi rouva kerjäämässä rahaa! Kyllä se on kallista täälläkin näköjään jos oikeasta -- tai siis väärästä -- paikasta itsensä löytää. Loppuillasta tilasin vielä jääveden, kun ajattelin että se nyt ei voi kovin kalliskaan olla. Mietipä, kuinka paljon olisit valmis maksamaan kahden desilitran jäävedestä? Aavikolla ilman juomaa viikon käveltyäsi: mitä tahansa, mutta tavallisen lauantai-illan päätteeksi? Kaksi euroa tuntui minusta ainakin kohtuuttomalta. Eikä baarimikolla ollut antaa edes korvatulppia vaihdossa!

***

Sunnuntaina kämppiksenikin innostuivat lähtemään mukaan West Parkiin aloittamaan uutta päivää pienen piknikin muodossa. Tällä kertaa paikalle olikin saapunut Erasmuksia* huomattavan iso rypäs. Siellä syötiin eväitä, tietysti, pelailtiin korttia, heiteltiin frisbeetä, jopa suoritettiin sirkustemppuja. Ainiin, puhuttiin myös saksaa. Jotkut itämaisen näköiset tyypit olivat jopa tuoneet mukanaan melko itämaisen näköisen vesipiipun ja polttelivat siinä kavereineen mitä sitten ikinä yleensä itäisissä maissa on tapana poltellakaan. En tiedä miksi sitä tulisi kutsua, mutta eräällä belgialaiselle tytöllä oli mukanaan lautasen näköinen muovikiekko, jota hän sitten pyöritteli puisen kepin päässä. Pääsin koittamaan myös tätä sirkustaidetta ja parin yrittämän jälkeen sainkin kiekon pyörimään kepin päässä, mutta aivan nenän päällä ei tämä kokonaisuus vielä pysynyt.


Aurinko paistoi sunnuntainakin pilvettömältä taivaalta ja soi rentouttavia, lämpimiä säteitään kaikkien Erasmusten* iloksi. Kaikki tuntuivat olevan iloisia ja autuaan tietämättömiä seuraavalla viikolla alkavien kurssien olemassaolosta. Maapallon kierähdettyä auringon suhteen kulmaan, joka aiheuttaa West Parkin varjoon menemisen, puisto tyhjeni samaan tapaan kuin tavarataloilla on tapana tyhjentyä viimeisen sulkemiskuulutuksen jälkeen.

***

* Erasmus
Erasmus-vaihto-ohjelman puitteissa opiskeleva henkilö.

** Studio Julmahuvi
Ohjeistus teille, jotka ette ole vielä kyseistä sarjaa nähneet:
1) Ensin hävetkää yleissivistyksenne ammottavaa aukkoa ja sitten menkää ja ostakaa juuri julkaistu dvd-kokoelma, jotta ei tarvitsisi hävetä enää.
2) Taustaa:
Die Kühe - Ratkaisijat kertoo pitkätakkisesta, kahvinsa huolella makeutettuna nauttivasta, saksalaisesta rikosetsivä Dieteristä ja hänen vahvasti takatukkaisesta, ruskeanahkatakkisesta apulaisetsivä Berneristä. Tehtävänään heillä on ratkaista saksalaisessa hotellissa suomalaisen mäkihyppääjä A-P Nikkolan mystinen katoamistapaus.
Sketsissä yllä mainitut etsivät ja muut henkilöhahmot puhuvat "todella sujuvaa" saksaa, joten tämä käy samalla myös opetusmateriaalina kaikille saksan kielen alkeiden opiskelijoille.

Kuvia Kölnin reissulta

Lisäsin muutamia kuvia Kölnin reissulta. Tässä on suora linkki kuva-albumiin.

Suomalainen pässi ranskalaisessa narussa

Osittain johtuen tämänpäiväisistä tapahtumista, päädyin seuraavanlaiseen päätelmään: Liiallinen luottamus omaan (ja muiden) kykyyn suunnistaa ilman karttaa tai muita apuvälineitä verrattain tuntemattomassa ympäristössä voi johtaa tapahtumasarjaan jonka tuloksena on täydellinen tietämättömyys silloisena hetkenä itsensä (tai puhumattakaan eräiden muiden paikkojen kuten esimerkiksi oman asuinsijansa) olinpaikasta. Suomen kielessä tästä ilmiöstä puhuttaessa käytetään usein sanaa eksyminen.

En syytä ketään muuta kuin itseäni, mutta molempiin tämänpäiväisiin yllä kuvaillun kaltaisiin tapahtumasarjoihin liittyy olennaisena alkuunpanevana tekijänä eräs nimeltämainitsematon ranskalainen, kokkailusta ja lenkkeilystä pitävä sekä kanssani saman katon alla asuva henkilö.

***

Tapauksista ikävystyttävin sai alkunsa pahaa-aavistamattoman, lähes yllä kuvaillun kaltaiseen tapahtumasarjaan johtaneen kaupunkikävelyn päätteeksi. Nimeltä mainitsematon patonkimaan asukki ja minä seisoimme paikassa, jollaisissa on yleensä tapana odottaa kuljetusajoneuvoja joita olen joskus linja-autoiksikin kuullut kutsuttavan.

Olipa se sitten minun turhan hyväuskoista luottamusta toisen todennäköisempään asiantuntijuuteen, käsittämätöntä laiskuutta ottaa itse asioista selvää tai vain huonoa loogista päättelykykyä täysin loogisessa ympäristössä, päätimme kaikesta huolimatta astua ajoneuvoon numero 57. Vielähän tässä ei ollut tapahtunut yhtikäs mitään yllä kuvailtuihin vaihtoehtoihin viittaavaakaan. Asiat alkoivat valjeta minulle vasta kun henkilö, joka tulee maasta, jonka lipussa on kolme väriä: punainen, valkoinen ja sininen, kävi kanssani seuraavankaltaisen keskustelun*:

Puna-valko-sini: Tällä bussilla pääset kotiin, koska kaikki numeron seitsemän sisältävän numerosarjakyltin alla kulkevat bussit ajavat meidän asuinrakennuksemme lähellä olevaa katua pitkin.

Sini-valko: Aha, selvä. Hyvä homma.

P: Jäänpä tällä pysäkillä pois. Nähdään myöhemmin. Moi.

S: Moi.

Mutta baskerimaasta -- jossa kukaan ei kuulemma kyseistä päähinettä edes käytä -- tuleva ei varmaankaan (ja toivottavasti) aavistanut kuinka monta tuntia myöhemmin.

Kyllä, arvasitte oikein: bussiksikin kutsuttu kulkuväline ei kulkenut läheltäkään sitä paikkaa jossa sijaitsee päivittäin asuinpaikkanamme käyttämämme rakennus. Vaikka en sitä sillä hetkellä tiennyt, koska olin jo hyvin lähellä täydellistä ajautumista ylempänä kuvattuun onnettomaan tapahtumasarjaan, olin matkalla aivan vastakkaiseen suuntaan.

Tiedät jo millaiseen tilanteeseen olet ajautunut, minkä takia olet siihen ajautunut, mutta et tiedä lainkaan mihin olet ajautumassa. Et pysty lainkaan näkemään mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumasarjan peruuttamiseen, koska niitä ei ole. Sinulla ei ole oikeastaan valittavanasi kuin kaksi huonoa vaihtoehtoa: hypätä ulos ja kävellä tai kohdata tulos ja ajella. Valtavaa mielenkiintoa puhkuen ja ehkä enimmäkseen laiskuuttani valitsin jälkimmäisen. -- Mikäs tässä on ajellessa, kun ei mitään maksakaan, ajattelin.

Vaikka kohtaloni olikin ehkä minut määrännyt nyt ajelemaan pikkukylästä toiseen kaupungin laitamilla ties miten kauan ennen kuin saavuttaisin pelastavan päätepysäkin, oloni ei ollut yhtään ilomielinen. Minuutit tuntuivat tuskastuttavan pitkiltä. Ajoittain näin kylttejä jotka osoittivat etäisyyden Aacheniin kilometreinä: 4,2... 5,9... 8,4... 10,2... -- Mihin ihmeeseen tämä maantiejyrä on matkalla? ajattelin ja juuri samalla hetkellä näin Alankomaiden lipun liehuvan erään talon edustalla. Vaikka en ketään syytäkään, lippu muistutti minua erään toisen maan kansalaisesta.

Matkattuani maantiejyrällä kahdelta tunnilta tuntuvan tunnin ajan saavuin jonkin kaupungin johonkin kaupunginosaan jossain pohjoisessa. Vaikka se ei mihinkään millään tavalla vaikuttanutkaan, totesin olevani yhä Saksassa. Kävelin kaksikymmentäviisi metriä tien toiselle puolelle ja hyppäsin takaisin Aacheniin vievään, punaiseen, erilaisen numerosarjan alla kulkevaan ajoneuvoon.

Valinta osui ilmeisen nappiin, koska matkaan ei kulunut puoltakaan siitä ajasta mitä edellisen tekemiseen oli tuhriintunut. Oli se sitten kohtalon saattelemaa tai ei, saavuttuani puolta tuntia myöhemmin asumalähiömme liepeillä sijaitsevan Lidlin välittömässä läheisyydessä sijaitsevalle bussistaulostautumispaikalle, lähdin kävelemään kotia kohti.

***

Myöhemmin samana päivänä sai alkunsa kahdesta ylempänä kuvatun kaltaisesta tapahtumasarjasta hikisempi. Olimme päättäneet vallankumouksista tunnetun maan kansalaisen kanssa lähteä juoksulenkille ja samalla jättää taakse kaikki menneet, ikävystyttävät tapahtumat. Mutta kuinka kävikään...

Suonette anteeksi, mutta en voinut olla ajattelematta lausahdusta ihminen on erehtyväinen -- ja lehmä on märehtiväinen, kun juostessamme näin jatkuvasti ere... märehtiviä lehmiä. Lampaat taas ovat tyhmiä ja pässit itsepäisiä. Kyllähän nämä tiedetään. Joskus sitä voi tuntea itsensä niin pässiksi, lampaaksi kuin ties millaiseksi eläimeksi, kun samalla vieläpä juoksee sellaisten ohi.

No, mutta mitä itse asiassa tapahtui? Eräs henkilö halusi yhdistää juoksulenkin ja linnan etsinnän -- niin, linnan. Sellainen kun kuulemma Aachenista jostain löytyy. Onhan se kieltämättä melkoisen virkistävää juosta vain sinne minne nenänpää osoittaa. (Kutsumme tätä muuten nykyään "ranskalaiseksi tavaksi".) Ainoa ongelma on se, että tällainen menettelytapa voi johtaa tässäkin jo ylipitkäksi venyneessä kirjoituksessa liian usein mainittuun onnettomaan tapahtumasarjaan. Ja niin kävi tälläkin kertaa.

Kello oli jo kuka ties kuinka paljon, kun juoksimme autotien -- jonka nopeusrajoitus on muuten 70 kilometriä tunnissa -- penkereellä. Olimme juosseet ainakin 0,3 tuntia satunnaista peltoa reinustavaa piikkilanka-aitaa seuraten ja päätyneet tähän. Hämärä oli jo laskeutunut, ja märehtiväiset olivat menneet nukkumaan, kun kaksi heijastimin varustautumatonta korkeakouluopiskelijaa juoksi tätä kulkuväylää pitkin vastaantulevia autoja uhmaamatta, välillä ojaan hyppien. Tässä vaiheessa aloin hikoilla jo pelkästä ajatuksesta. Ajatuksesta että joutuisin juoksemaan vielä yhtä pitkän matkan uudestaan.

Taas eräänlainen hyvin tutulta tuntuva tilanne, jossa on tehtävä päätöksiä. Tässä on ymmärrettävä, että tilanne ei ollut taaskaan mikään nautinnollinen: Et tiedä missä olet. Et tiedä paljonko kello on. Alat nähdä tähtiä kahdessa paikassa; taivaalla koska on jo melko pimeä, ympärilläsi koska olet juossut jo kuntotasoosi nähden liian kauan. Ei siis todellakaan elämäni tähtihetkiä, vaikka tähtiä tähän liittyykin.

Valonvälähdys pimeässä yössä: joukkoliikenteen laustausalue ja rakennus, jonka varustepakettiin oli kuulunut katos, jonka alapuolelta löytyi seinälle kiinnitettynä suunnistajillekin tuttu, yleensä paperille painettu, paikallistamiseen käytettävä, mittakaavassa oleva piirustus. Käydään seuraavankaltainen keskustelu*:

Ranskanperuna: Tämän täytyy olla oikea reitti takaisin kotiin. [näyttää karttaa]

Suomalainen, keitetty peruna: Ok. ["Ei enää väliä tässä vaiheessa", ajattelen välinpitämättömästi]

Juoksu jatkuu, mutta muuttuu nyt ranskalaisen tyylin asemesta oikeaksi suunnistukseksi. Seuraava piirustus: olemme edelleen oikeassa suunnassa. Kohta horisontissa näkyy jo tuttuja rakennelmia. Muiden muassa valkoisia tuulessa pyöriviä härveleitä, joita kutsun mielelläni hyrriksi vaikka ne eivät sellaisia ole. Itsehän en paljoa ymmärrä, mutta kuulin että nämä on pystytetty muuntamaan tuulen liike-energiaa induktion avulla toiseksi energiaksi, jota kutsutaan sähköenergiaksi, ja että yksi tällainen hyrrä pystyisi tuottamaan jopa niin paljon tätä energiaa, että sen päähän kiinnitetty samaista energiaa hyväksi käyttävä hehkulamppu pystyisi hehkumaan herkeämättä.

Jonkin ajan kuluttua kotiin saavuttuamme olin väsynyt mutta helpottunut: Ainoa paikka mihin tänään voisin enää eksyä olisi löydyttävä suihkuhuoneen, keittiön ja sängyn väliltä.

***

* Kaikki vastuu käännösten mahdollisen huonosta laadusta johtuviin väärinkäsityksiin, epilepsiakohtauksiin ja pahoinvointeihin sälytetään täysin lukijain harteille.

Köln päiväsaikaan nähtynä

Nyt kun olimme kaikki saaneet Semesterticketimme ja pystyisimme käyttämään paikallisjunia ilmaiseksi, päätimme kämppisten ja norjalaisen Svenin kanssa tehdä tutustumisreissun noin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Kölniin. Miljoonan asukkaan kaupunkina Köln on jo aivan eri kokoluokkaa kuin Aachen. Vaikka asukkaita on neljä kertaa enemmän, kaupunki tuntuu vähintäänkin viisi kertaa kookkaammalta.

Heti päärautatieasemalta ulos käveltyämme näimme valtavan katedraalin, Domin. Ehkä katedraalit jollain tavalla symbolisoivat kaupungin kokoa täällä päin Eurooppaa, koska tämä tuntui olevan ainakin neljä kertaa suurempi Aachenin vastaavaan verrattuna. Tämän valtavan rakennuksen nähdessään tajuaa, että kirkko on todellakin ollut ennen valtavan tärkeä asia, yhtä kuin valtio. Kirkkoon rakennuksena on panostettu käsittämättömältä tuntuva määrä voimavaroja, ja panostetaan toki jonkin verran edelleenkin. Tämäkin katedraali on remontissa, eikä se varmaan koskaan valmiiksi tule.


Kadut kuhisivat ihmisiä suurkaupungin tyyliin auringon suodessa yhä vuodenaikaan epäluonnollisen lämpimiltä tuntuvia säteitään sadepilvistä täysin vapaalta taivaalta. Koska isot aukiot ovat täynnä väkeä ovat ne myös otollinen paikka kaiken maailman taiteilijoille itseilmaisuun ja samalla ehkä muutaman roposen hankkimiseen. Eräs patsasta esittävä mies oli niin vakuuttavan näköinen, että hellyin heittämään hänelle muutaman kolikon. Kiitollisuudenosoituksena sain häneltä (hopeisen) kädenpuristuksen.


Aikamme aukiolla äimisteltyämme jatkoimme matkaamme ruuhkaiselle Hohe Strasselle, joka on ilmeisesti yksi kaupungin isoimmista kävelykaduista. Katu oli niin täynnä ihmisiä, että hetken käveltyämme turhauduimme ja lähdimme etsimään sivukujilta jotain kivaa ravintolaa.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti ollut maistaa paikallista döneriä (kebapia), mutta päätimme tällä kertaa koittaa jotain vähän hienostuneempaa. Muistin vielä kuinka italialaiset olivat edellisenä iltana kehuneet pizzaansa ja sanoneet että meidän tulisi todella etsiä italialainen ravintola jos haluaisimme hyvää pizzaa. Emme varsinaisesti etsineet, mutta hetken käveltyämme huomasimme istuvamme melko hintavan oloisessa italialaisessa ravintolassa. Tilasin salamipizzan.

Positiivista oli se, että pizza saapui pöytään yllättävän nopeasti, ehkä jopa viidessä minuutissa. Vähemmän positiivista oli se, etten muista koskaan nähneeni pienempää pizzaa. Ja melko ohutkin se oli. Vincen tilaama pepperonipizza oli pohjasta hieman palanut. Miten ihmeessä siinä ajassa kerkeää tehdä pizzan ja vieläpä polttaa sen? No pizza oli joka tapauksessa ihan syötävää, mutta ei kuitenkaan mitään erikoista. Berlusconille vaan sellaiset terveiset, että ei se teidänkään sapuska välttämättä kovin hyvää ole.

Ruokailun jälkeen lähdimme kävelylle Reinin varrelle. Tässä pikku purossa ei sinänsä mitään ihmeellistä nähtävää enää ollut, kun se tuli jo Bonnissa nähtyä. Aika hienoja paatteja oli tosin rantaan ankkuroitu. Mutta Düsseldorfiinhan pääsisi heittäytymällä virran vietäväksi...



Reinin yli oli rakennettu köysirata näköalakoppeineen. Virran yli olisi päässyt kopissa vajaalla neljällä eurolla, edestakaisin kuudella. Demokraattinen yhteisömme päätyi avoimessa äänestyksessä äänin 3-2 hylkäämään suunnitelman koppiajelusta.


Ennen lähtöä yritimme vielä keksiä jotain tekemistä, ettei koko reissu tuntuisi aivan turhalta. Löysimme kaupungin koillisosasta eläintarhan, jonne emme kuitenkaan menneet sisälle. Eläintarhan vieressä oli joku iso puutarha, jonka kiersimme hitaasti maleskellen. Jutut alkoivat olla jo sen verran väsyneitä, että kaikista paras ratkaisu oli alkaa suunnittelemaan kotiinpaluuta.


Koska puutarhan liepeillä sijaitsevan metroaseman lippuja myyvä automaatti ei suostunut yhteistyöhön, olimme pakotettuja matkustamaan päärautatieasemalle ilman lippuja. Matkaa olikin vain muutama pysäkinväli; sitäpaitsi tunsimme itsemme onnekkaiksi. Kölnistä Aacheniin lähtee junia noin puolen tunnin välein, joten odotteluun ei paljon aikaa yleensä tuhraannu. Matkakaan ei kestä kuin noin tunnin. Olimme kotona jo ennen kahdeksaa, joten kerkesimme mainiosti vielä Lidliin päivällisostoksille.

Sangríaa ja suomalaisia sanoja

Olen jo monta päivää suunnitellut hyvissä ajoin nukkumaan menemistä, mutta aina jotain esteitä on ilmaantunut. Eilen eräs espanjalainen lääketiedettä opiskeleva kielikurssitoverini kutsui minut mukaan juhlistamaan syntymäpäiviään kahdeksan aikaan illalla. Eihän tällaisesta tarjouksesta voinut kieltäytyä, kun tarjolla oli vieläpä kotitekoista sangríaa. Pieneen yksiöön oli espanjalaisten lisäksi ahtautunut ainakin italialaisia, saksalaisia ja suomalaisia - ja yhtä montaa kieltäkin siellä puhuttiin.

Eräs espanjalainen oli kiinnostunut Suomen ilmaston eksoottisuudesta ja siitä kuinka kylmä talvella voi olla. Kerroin hänelle kokemuksistani Puolustusvoimissa ja päällimmäisenä rynnäkkökiväärillä ampumisesta 38:n asteen pakkasella ja aseen perän muuttumisesta hengityksen vaikutuksesta valkoiseksi. Uskoisin, että sain hänet vakuuttuneeksi. Muutkin osoittivat yllättävää mielenkiintoa Suomea kohtaan. Eräs toinen, arkkitehtuuria opiskeleva, espanjalainen kertoi, että haluaisi kovasti käydä Kiasmassa, Helsingissä.

Jutusteltavaa näiden lämminhenkisten ihmisten kanssa olisi riittänyt varmasti pitemmäksikin aikaa, mutta pelko siitä, että tämänpäiväinen esitelmäni epäonnistuisi, ajoi minut kotiin jo puolenyön maissa.

***

Minulla oli tehtävänä kahden muun suomalaisen kanssa tehdä kielikurssilla esitelmä Suomesta - saksaksi tietysti. Aikaa esityksen pitämiseen oli käytettävissä vain kymmenen minuuttia, joten aihe täytyi yrittää rajata melko suppeaksi. Päätimme kertoa Suomen kesästä ja talvesta, ovathan ne aika erilaisia ihmisistä lähtien. Oma osuuteni käsitteli talvea. Mainitsin mm. tärkeimmät talviurheilulajit ja kerroin, että Suomessa ihmiset pitävät avantouinnista. Espanjalaiset ja italialaiset, joille 15 astetta on jo varsin hyytävä lämpötila, tunsivat varmastikin kylmiä väristyksiä jo pelkästä ajatuksesta jäisessä vedessä uimisesta. Loppuun, yleisöä lämmittääksemme, päätimme vielä opettaa muutaman Suomessa "todella tärkeän" sanan:

Kaikki yhdessä: hernekeitto, turvatarkastus, karvalakki, moottoripyöräkypärä.

Seuraava lause jäi ajanpuutteen takia opettamatta:
Moottoripyöräkypäräni kierähti soralle ja naarmuuntui karheaksi.

Ainakin moottoripyöräkypärä oli joillekin tuttu jo aikaisemmin. Käyttäen samaa sanaa eräskin tervehti minua tänä aamuna. Ei täydellisesti mutta melko hyvin lausuen, ottaen huomioon että hän on brasilialainen.