Päivän hyvät teot

• Kävin pudottelemassa muutaman tonnin lunta erään kesämökin katolta. Toivotaan, että pysyy nyt pystyssä.
• Korjailin kahta Windows-käyttöjärjestelmällä varustettua tietokonetta. Toivotaan, että pysyvät nyt pystyssä.
• Maksoin Suomen Kansaneläkelaitokselle avustusmaksuja 466,22 euroa. Toivotaan, että pysyy nyt pystyssä.

Suominta

Vaikka se itsestänikin kuulostaa aika pelottavalta, ajatus palaamisesta Suomeen jo toista kertaa kesken vaihtovuoden tuntui jopa vastenmieliseltä, joskin vain sentään osittain. Tottakai läheisten ihmisten näkeminen pitkän tauon jälkeen on asia jota odottaa, mutta joka oikeastaan on ainoa syy koko matkalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole tällä hetkellä mitään muuta kovaa kaipuuta kylmään Suomeen. Ja tässä kylmällä en tarkoita pelkästään ilmastoa.

Koko lentomatka meni poikkeuksellisen mukavasti hätäoven vieressä täydellisestä, etuoikeutetusta jalkatilasta nauttien helsinkiläisen, Saksassa pienellä matkalla olleen tyypin kanssa jutellen. Huolimatta siitä, että Antti oli minulle oikeastaan tuntematon tyyppi lentokoneeseen astuessani, en tavannut häntä ensimmäistä kertaa. Saman kaverin kanssa olin jutellut pikaisesti jo edellisenä maanantaina Aachenin Chico Mendezissä, jossa aachenilaisten vaihto-opiskelijoiden on tapana viikottain kokoontua, ja jonne hän oli kavereineen eksynyt. Pienissä kuvioissa siis on pyöritty.

Antti kertoi minulle jo itse asiassa silloin aikaisemmin, mutta nyt vielä lennon aikana hieman lisää muutamia vuosia sitten perustetusta järjestöstä, joka toimii internetissä osoitteessa hospitalityclub.org. Sivustolla on jo yli sata tuhatta rekisteröitynyttä käyttäjää, jotka tarjoavat tai etsivät yösijaa ympäri maailman. Jos siis haluat tutustua uusiin, ulkomaalaisiin, varmasti mukaviin ihmisiin (suosittelen lämpimästi) vaikka vain kielen opettelun varjolla, miksi et tarjoaisi heille majapaikkaa kodistasi. Ja jos itse päätät lähteä minne päin maailmaa tahansa, miksipä et hotellin, hostellin tai leirintäalueen sijaan asuisi vaikkapa paikallisten ihmisten luona. Ilmaiseksi, tietysti. Reissustakin saa varmasti monin verroin enemmän, kun on joku paikallinen näyttämässä paikkoja.

Kun sitten viimein saavuin lentokentälle, ja virallisesti Suomen maaperälle, monikin asia muistutti olemassaolollaan Suomen ja Saksan eroista. Ensimmäinen ajatus lentokentän vessaan astuessani oli: "Ainiin, täällä ei ole siivoojia kinuamassa ovella rahaa". Vaikka esimerkkini onkin hieman ontuva, sillä näin ei saksalaisillakaan lentokentillä yleisesti menetellä (toisin kuin monissa muissa yleisissä tiloissa), muistutti se minua siitä tosiasiasta, että eri maissa asiat voidaan tehdä täysin eri tavoilla minkään vaihtoehdoista ollessa välttämättä toisiaan parempia, täydellisyydestä puhumattakaan.

Mitä kauemmin ulkomailla aikaansa on viettänyt, ja varsinkin juuri sieltä palattuaan, huomaa jotenkin kaiken kotimaassaan uudessa valossa. Asioita tarkastelee aivan eri perspektiivistä kuin aikaisemmin. Sitä vain näkee positiivisia ja negatiivisia asioita voimakkaammin kuin normaalisti. Aivan mitättömän pienetkin, aikaisemmin täysin itsestäänselvyyksiltä tuntuneet asiat hyppäävät silmille ja saattavat aiheuttaa jopa sisäisiä naurun purskahduksia tai raivokohtauksia.

Yksi asia mikä Suomeen tullessa alkaa näin kevään korvillakin ahdistamaan, on huonosti käyttäytyvät ihmiset. Mihin ovatkaan hukkuneet suomen kielen ilmaisut "kiitos", "ole hyvä" tai "anteeksi". Missä ovat hymyilevät kasvot? Joskus kun kohteliaisuuden kuulee, ei se paljon naamataulu kurtussa ja suu viivana lattialle tai seinille kohdistettuna mieltä lämmitä. Ei siellä Saksassakaan sentään mitään ilopillereitä alinomaa vastaan tule, mutta tässä puhutaan kuitenkin suuremmasta kuin vivahde-erosta. Kohteliaisuus on enemmänkin selviö siellä. Melkein pakollista. Lähinnä se on kai vaan opittu tapa käyttäytyä. Yksi asia on kuitenkin varmaa: negatiivisuus on tarttuvaa, niin kuin positiivisuuskin. Saksassa olen erityisesti pitänyt italialaisten seurasta, koska he onnistuvat jotenkin aina tartuttamaan minuun positiivisesti varautuneita energiahiukkasia.

Hupaisaa on myös se, että teitittelyn puuttuminen alkaa jo tuntumaan kummalta Suomessa. Ensimmäinen sinutellut asiakaspalvelija oli saada minut jo ihmetyksen valtaan ja leuan tipahtamaan lattiaan, kunnes tajusin taas missä maassa ja missä kulttuurissa mennään.

PA suolsi taannoin loistavan osuvaa pohdintaa sinuttelun ja teitittelyn merkityksestä jokapäiväisessä elämässä, myös helpottavana tekijänä. Vieraillekin ihmisille on oikeastaan yksinkertaisempaa mennä juttelemaan, kun voi käyttää tuttavallisen sinuttelun sijaan teitittelyä. Ei tarvitse miettiä, tulisiko teititellä, koska se on automaatio. Suomessahan on, hieman kärjistettynä, juuri sellainen mentaliteetti ettei vieraille ihmisille ole helppoa mennä puhumaan. Sinuttelu tuntuu tuttavalliselta, ja kun tuttuja ei olla niin kommunikoidakseen pitäisi siis ensin tutustua. Ennemmin vaikka eksytään, ja myöhästytään kuin uskaltauduttaisiin kysymään heti lähimmältä ihmiseltä apua. Ehkä se on sitäkin, että Suomessa kunnioitetaan toisen ihmisen yksityisyyttä siihen malliin, ettei toista ihan turhan päiten mennä häiritsemään. En tiedä.

On vielä pakko tuoda esille yksi asia mikä suututti tänään. Pippuristen ja suolaisten jauhelihasuikaleiden myyminen hävyttömän korkeaan hintaan Suomessa nimikkeellä "kebab" pitäisi mielestäni kieltää jollain säädöksellä. Tiesin, että teen virheen ostaessani Suomesta tätä elintarviketta, mutta en tiennyt että se saisi tuntemaani itseni niin petetyksi ja pettyneeksi. Ja sitten kahville, joka maksoi kaksi euroa -- eikä ollut edes hyvää! Ei hyvänen aika...

Ettei tämä menisi nyt aivan rakkaan kotimaan ja sen asukkaiden turhan yleistäväksi suomimiseksi, todettakoon, että Suomesta ja suomalaisista löytyy roppakaupalla positiivisia piirteitä ja puolia, joita jotkut kulttuurit eivät tunnu tuntevan ollenkaan. Esimerkiksi rehellisyys, täsmällisyys ja suorapuheisuus ihmisissä ovat piirteitä joita arvostaa yhä enemmän. Eivätkä ne toisten kulttuurien positiivisilta tuntuvat piirteet ole käytännössä aina pelkästään hyviä asioita. Kolikolla on aina kääntöpuolensa.

Yksi asia mistä kannattaa Suomessa nauttia, ovat ehkäpä maailman halvimmat kännykkäpuhelut. Saksassa halvimmat lienevät vielä yli kymmenen senttiä minuutilta. Koskapa unohdin autuaasti suomalaisen sim-korttini Saksaan, painuin oitis Suomessa avaamaan uutta liittymää. Ei kuukausimaksuja, puhelut muutamia senttejä minuutilta ja vielä pari kymppiä puheaikaa. Ja liittymä alkoi toimimaan jo muutaman tunnin tilauksen jälkeen. Eiköhän tällä viikko Suomessa pärjäillä.

Palatakseni syvällisempiin asioihin, yhteisöissä vallitsevat käyttäytymismallit ovat kuitenkin mitä ovat. Niistä poikkeavat leimautuvat välittömästi vähintäänkin erikoisiksi tapauksiksi eivätkä välttämättä nauti hyväksyntää. Mietin juuri tilannetta, jossa olisi esimerkiksi tullut käyttäydyttyä liian kohteliaasti, jolloin selän takana saatettaisiin puhua: "mikähän tuokin luulee olevansa" tai "ihme nuoleskelija". Kuitenkin pidän kohteliaisuutta ja toisten huomioon ottamista yhä tärkeämpänä kuin ennen.

Ehkä jopa oudolta kuulostava esimerkkitapaus käyttäytymismalleista ja niistä poikkeamisista, joka on tuoreessa muistissa vielä tänäänkin: Lauantai-iltana, uusien, muutamaa viikkoa aikaisemmin kaupunkiin saapuneiden erasmus-opiskelijoiden istuessa takapenkillä, näytin huonoa esimerkkiä ja osoitin moukkamaisuutta taksissa sinuttelemalla vahingossa kuljettajaa. Vaikka kuski ei ollut varmasti moksiskaan, yleisesti vallitsevan, hyvän tavan tahaton rikkominen aiheutti itsessäni jotenkin oudon tunteen. Tunnetta voisi verrata vaikkapa tilanteeseen, jossa tulee läimäyttäneeksi epähuomiossa oven kiinni sisälle mennessään, kuvainnollisesti jonkun naamalle. Vahingolle ei vain mahda enää mitään jälkikäteen. Harmillista että tässäkään tilanteessa moni ei edes tietäisi tehneensä mitään virhettä, joten siitä ei voisi edes oppia.

Vlaistuminen

Kello on nyt 13.37. Olen odotellut puolitoista tuntia talonmiestä, jonka piti tulla hyväksymään huoneeni maalaus. Hän kävi viikko sitten viimeksi. Koska en ollut maalannut kattoa, ei kelvannut silloin.

Edellisen asuntoni ötökkätilanne on vaihtunut miellyttävämpään, niin kuin kuvasta näkyy: kaveri on siinä juuri tekemässä talonmiehelle kuuluvia hommia. Tarkkaa puuhaa. Näitä pikku veitikoita pörrää huoneessa melko paljon. Vaarattomiahan ne ovat, mutta en tohdi edes ajatella, kuinka monta olen jo murhannut päälle astumalla tai imuroimalla.

Elämä uudella asuntolalla on lähtenyt soljumaan hienosti. Olen käynyt muun muassa pelaamassa pöytätennistä vietnamilaisen kämppikseni ja hänen vietnamilaisen kaverinsa kanssa tuossa alakerran pingikselle pyhitetyssä salissa. Kaverit olivat omien puheidensa mukaan vain satunnaispelaajia. Sen kyllä huomasi: hävisin joka kerta. Kerrankin 11-0. Täällä Aachenissa on kuulemma noin sata vietnamilaista opiskelijaa.

Vajaa viikko sitten tiistaina kävin tutustumassa opiskelijakylämme baariin KänGuruh'n. Kenguruhan on saksaksi das Känguruh. Siitä siis tuo hassu nimi. Jotenkin siitä muistuvat mieleen myös sanat 'känni' ja 'guru'. Sattumaako? Baari oli melko pieni, mutta ainakin juomat olivat edukkaita. Paikalla ei ollut paljon porukkaa. Syynä tietysti lukuloma.

Eilen tein oikein suomalaista pannukakkua ensimmäistä kertaa täällä ollessani ja tarjosin sitä kämpällemme kerääntyneille noin kymmenelle saksalaiselle mansikkahillon kanssa. Pellillinen hävisi hyvin äkkiä. Sehr lecker, kommentoivat useimmat.

Olen käynyt nyt myös joka sunnuntai Vaalsin puolella Hollannissa ostoksilla, kun se nyt sattuu tuossa alle kilometrin päässä sijaitsemaan. Monissakin tuotteissa hinnat ja valikoimat ovat siellä paremmat. Löysin esimerkiksi melko hyviä salmiakkeja. Lisäksi olen tykästynyt maan herkkuun nimeltä vla. Se on koostumukseltaan jugurttia, mutta makeaa happaman sijaan. Oikeastaan vähän kuin vanukasta, mutta ei sittenkään. Herkkua herkkua!

Ainiin, melkein unohdin mainita, että koska reissu Brysseliin sunnuntaina kariutui matkalipunostovaikeuksien takia, päätimme sitten kaverin kanssa lähteä käymään Kölnissä. Tuokin läheinen kaupunki on saanut olla minulta melko rauhassa lukuunottamatta tätä ja tätä reissua.

Kölnissä meitä odotti tällä kertaa suomalainen, kaupungissa asusteleva neitokainen, joka oli lupautunut tuhlaamaan aikaansa meidän kanssamme, joten meidän ei tarvinnut käyttää aikaamme eksymiseen. Sää oli todella keväinen ja lämmin, vaikka välillä tuuli tuulahtelikin hieman koleasti. Päätimme vain nautiskella auringon paisteesta ja käydä katsomassa mitä kaikkia paikkoja voisimmekaan joskus myöhemmin käydä katsomassa.

Vielä ei ole myöhäistä...

...nähdä kuvia Berliinin reissulta. Kiitokset Andreakselle.

Nörttien paratiisissa

Olin ehtinyt toipua Berliinin reissusta vain osittain, kun uusi matkakohde oli jo tiedossa. Vaikka päiväkäyntiä Saksan CeBIT-messuille Hannoveriin oltiin entisen kämppiksen kanssa suunniteltukin jo monta kuukautta, en ollut tehnyt vielä mitään lopullista päätöstä ennen lähtöä edeltävää iltaa. Messuille lähteminen tarkoitti, yhden vuorokauden aikana, heräämistä lauantaiaamuna kahden aikoihin, yhteensä 11 tunnin junassa istumista, muutaman kymmenen kilometrin kävelemistä sekä pienimuotoista rahanmenoa, joten ei liene ihme että käytin kaiken käytettävissä olevan ajan tiukkaan harkintaan.

Kun tuskallisen junamatkan jälkeen aamuyhdeksän aikoihin saavuimme Hannoverin päärautatieasemalle, aloin viimein käsittää minkä suuruusluokan tapahtumaan olimme matkalla. Hyvät matkustajat raiteella yksi, tervetuloa Hannoveriin, Saksan messukaupunkiin! kuului kaiuttimista hieman myöhässä; olimme jo survoutumassa messualueelle vievään paikallisjunaan.

Täpötäyden junan saavuttua muutaman minuutin matkan jälkeen messualueelle, kaikki rynnivät ulos ja säntäsivät vauhtiin kuin jossain lähistöllä oltaisiin oltu jakamassa viiden kympin seteleitä. Päätimme kiihdyttää samaan vauhtiin ja mennä varmuuden vuoksi vielä hieman nopeammin. Kiirehtiminen palkittiin, sillä saavuimme juuri avautumassa olevalle lippuluukulle, joka myi opiskelijahintaisia lippuja, aivan ensimmäisten joukossa. 17 euroa köyhempinä kävelimme sisään messuhalli 13:een ja sen aulassa sijainneelle narikalle, joka rankaisi repullisen budjettia vielä kolmen yksikön verran.

CeBIT oli varannut messualueelta käyttöönsä parikymmentä valtavaa rakennusta, joihin jokaiseen itsessään olisi pystynyt järjestämään omat messunsa. Jotain alueen laajuudesta kertoo ehkä se, että rakennusten välillä liikennöi myös linja-autoja, ja että kaikkien messurakennusten nopeasti läpi kävelyyn meni aikaa noin kuusi tuntia.

Kiireessä messukierros tuntui turhauttavalta, sillä ainakaan pienempiin, joskin mahdollisesti kiinnostaviin kojuihin en kerennyt tutustumaan juuri ollenkaan. Noloa tunnustaa mutta himo kaikkeen materiaan kasvoi syödessä ja mainoslaukku piti yrittää sitten kerätä mahdollisimman täyteen kaikkea turhaa mainoskrääsää. Yleinen lahjus tuntui olevan kassi, kynä, avaimenperä tai vastaava. Parhaita jaettuja artefakteja olivat mielestäni kuitenkin kaikki syötävät ja juotavat, kuten esimerkiksi karkit, suolatikut, popcornit, espressot, muffinssit, vesipullot ja limut, johtuen lähinnä siitä että kaikki paikan päällä myytävänä olleet eväät olivat törkeän kalliita. Mielestäni olisi ollut myös kiva jos joidenkin firmojen naispuoliset työntekijät olisivat jakaneet suukkoja...

Seksi ja kauniit ihmiset tuntuivat olevan monen firman tapa herättää kiinnostusta, vaikka erotiikkamessuilla ei oltukaan. Vastaan saattoi tulla pelkissä pikkuhousuissa kulkevia tyttösiä. Vartalomaaleissa, tosin. Miltäpä kuulostaa esimerkiksi "innovaatio" kännykänsuojausmenetelmästä, jossa kännykkä yksinkertaisesti suljetaan kondomin näköiseen kumipussiin, ja jota on esittelemässä porealtaassa kaksi bikiniasuista neitokaista? Naisillekin kyllä oli silmänruokaa tarjolla useimmilla ständeillä, mutta ihmekös jos suuri osa tämänkaltaisesta promootiosta on suunnattu miehille, kun heitä paikalla tuntui valtaosa kuitenkin olevan.

Yksittäisistä isompien firmojen ständeistä jäivät jostain syystä mieleen Nokian, Samsungin, BenQ'n, Siemensin, nVidian, ATI:n, MSI:n, Panasonicin, Microsoftin, IBM:n ja Asuksen hökötykset. Toki paikalla oli kymmenittäin muitakin suuryrityksiä, mutta ainakin Apple loisti odotetusti poissaolollaan. Sony oli myös yllättävän vaisu enkä ainakaan muista nähneeni heiltä mitään isoa pistettä. Kaveri oli myös käynyt kysymässä oliko heidän kameroitaan missään päin messuja, mutta ei kuulemma ollut. Erityismaininta menee yhden rakennuksen avoimelle lähdekoodille pyhitetylle nurkkaukselle isoine pingviineineen, josta jäivät mieleen ainakin Red Hat, Novell, SuSe ja Ubuntu.

Messualueelta bongasin edellä mainittujen lisäksi myös useita formula-autoja ja ainakin yhden formulasimulaattorin, virtuaalipöytätenniksen jota kävin itsekin kokeilemassa, monenmoisia robotteja, kännykänvalmistajien ilmaisia huoltopisteitä joista ei kuitenkaan löytynyt osia omaan luuriini, 3d-monitoreja, muotinäytöksen, elokuvateatterin, minigolf-ratoja sekä ison valikoiman erinäisiä kilpailuja ja pelejä.

Vaikka yksi päivä messujen kiertämiseen ei riittänytkään, sain jo tarpeekseni. Poistuimme paikalta kuuden pintaan, yhdeksän tunnin kävelyn jälkeen. Tässä vaiheessa jokainen askel oli liikaa mahan huutaessa oikeata ruokaa.

Ennen kaupungista poistumista kävimme vielä päärautatieaseman lähellä kebabilla. Se nyt vaan jotenkin Saksassa kuuluu asiaan maistaa aina jokaisessa kaupungissa paikallista, ikään kuin se vaihtelisi jotenkin alueittain.

Paluumatka oli melkoista tuskailua, kun yritin nukkua melko epäergonomisella junan penkillä jonka selkänoja ei edes taitu taaksepäin saksalaisten jalkapallohuligaanien laulaessa kannatuslaulujaan megafonin avustuksella. Toki olisin voinut vaihtaa vaunua, mutta olisin siten päässyt seisomapaikalle. Voin vain kuvitella millainen meininki maassa on vajaan kolmen kuukauden kuluttua, kun jalkapallon maailmancup alkaa.

Pää kaupungista sekaisin

Siinä minä seison keskellä yötä; betonisella, harmaalla, hieman lumisella askelmalla. Epäröin, mutta vain hetken, ja jatkan vielä korkeammalle, aivan ylös asti. Käännyn ympäri hyvin hitaasti, koska haluan hetken kestävän mahdollisimman pitkään. Jostain korkeuksista kajastava valo, minuun osuessaan, langettaa askelmille valtavan varjon. Jään tuijottamaan tuota mustaa hahmoa, aivan kuin se en olisi minä vaan joku jota en tunne. Säpsähdän. Nostan katseeni ylemmäksi.

Tiellä on vain vähän liikennettä. Silmänkantamattomiin ulottuvien kerrostaloryppäiden valot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sammuneet. Hengitän syvään. Kuluneen neljän vuorokauden kokemukset, aistimukset, tuntemukset... kaikki ne yhdistyvät mielessäni ja saavat aikaan merkillisen reaktion. Reaktion, jonka seurauksena silmäkulmastani alkaa valumaan suolaista nestettä.

En halua lähteä huomenna. En vielä. Olisi niin paljon koettavaa ja nähtävää. Tunnen itseni hetkellisesti hyvin pieneksi ja mitättömäksi -- voimattomaksi. Olen surullinen. Lasken katseeni vielä alas rappusille. Tumma hahmo on kuin kaikkien menneisyyden ikävien tapahtumien ja tukahdutettujen tunteiden ilmentymä.

Käännän itseni ja katseeni kohti valonlähdettä. Silmiä häikäisee, katson alemmas. Näen valtavan aukion täynnä harvaan istutettuja puita. Puut muistuttavat minua elämän jatkuvuudesta ja sen moninaisista mahdollisuuksista. Suuntaan kulkuni niitä kohti. Huolimatta siitä minkä reitin puiden lomitse valitsisin, olisin kohta nukkumassa.

*

Herään reippaana kuin elämäni viimeiseen päivään. Nousen sängystä aikaisemmin kuin muut. Aamupesulla tapanani on joskus vaipua syviin mietteisiin ja myöhästyä sen johdosta. Tällä kertaa kuitenkin täytyy ryhdistäytyä. Senkin takia, että muut odottavat jo vuoroaan.

Suihkun jälkeen huonetoverini yllättävät vähäisellä uteliaisuudellaan, joskin ensimmäinen ja ainoa koko aamuna minulle osoitettu kysymys kuuluu: No mites eilen meni? johon vastaan: Kivaa oli. En siis halua puhua aiheesta sen kummemmin, ja he tuntuvat ymmärtävän.

Aamupalapöydässä ja metrossa innostun kuitenkin hieman kertoilemaan edellisen illan tapahtumista. En tosin tiedosta mitkä kohdat puhun ääneen, mitkä vain ajattelen.

*

Tapasimme sovitusti Eberswalder Straßen metropysäkillä. Läheinen katu oli täynnä romanttisia, pieniä kuppiloita. Astuimme sisään yhteen niistä. Minkään ei selvästikään haluttu näyttävän uudelta ja pramealta. Kaikki lattiasta kattoon näytti vanhalta ja kuluneelta. Pidin sisustuksesta. Päätyseinustalta löytyi mukava sohva johon istahdimme.

Tilasin vain tavallisen oluen. Hän tilasi Alsterin, oluen ja limonadin sekoituksen. Alster maistui aivan simalta. Kummallista. Hän kertoi että kaupungissa on toukokuun alusta kovin rauhatonta. Ikkunatkin kivitetään rikki. Ei poliittisia syitä... kuulemma. Suomalaiset sentään juovat kyseisen juhlan aikana itsensä niin humalaan, etteivät todennäköisesti edes osuisi ikkunaan vaikka yrittäisivät.

Noustessani sohvalta mennäkseni vessaan, ja kuullessani aivan viereisessä pöydässä puhuttavan selvää suomen kieltä, pysähdyin ja jäin tuijottamaan samaiseen suuntaan -- ehkä yhden sekunnin murto-osan liiankin pitkään. Normaali reaktio olisi lienee ollut mennä juttelemaan heille. Mutta ei, halusin pysyä visusti erossa suomalaisista, edes tämän yhden illan.

Myöhemmin sisään astui pitkätukkainen mies kitaran kanssa. Kohta sen jälkeen paikan oma, tunnelmallinen musiikki sammutettiin ja saimme nauttia elävästä musiikista yhden kappaleen verran. Sitten, kuin sovitusti, kaiuttimet alkoivat suoltamaan mitä kauheinta punk-rockia. Juuri arvostustamme nauttinut taiteilija aloitti rahankeruukierroksensa. Kerättyään rahat hän poistui tylysti paikalta, jättäen meidät siihen helvetilliseen meteliin.

Nice music, huusin sarkastisesti baaritiskin takana touhuavalle neitoselle. Scheiße Musik? hän vastasi kysyvästi. Schönes Musik, yritin vielä korjata. Pieleen meni, ajattelin, vaikka hän vastasikin hymyllä.

*

Saavumme Deutsches Technikmuseumin aulaan. 2,5 euroa köyhempinä kävelemme lipunmyyntipisteeltä narikalle. En usko, että pystyisin keskittymään museon antiin tänään aivan täysillä. On tullut nähtyä jo niin paljon -- mutta toisaalta, niin vähän. Ojennan takkini ystävälliselle työntekijälle. Kun ajattelen asiaa tarkemmin, kaikki ihmiset vaikuttavat kovin mukavilta ja avuliailta. Aivan sama tunne kuin päivänä, jolloin olin palaamassa Suomeen joululomalle.

Kiertelen museossa aika paljon yksin. Se on vaarallista, koska vaivun taas omiin ajatuksiini ja tunteet puskevat pintaan. Ajattelen koko ajan lähtöä ja sen vastenmielisyyttä. Voisin aivan hyvin jäädä tänne... vielä pariksi viikoksi. Miksi ihminen ei voisi olla siellä, mihin se tuntee kuuluvansa? Minulla ei ole kiirettä yhtään mihinkään. Rahatkin saisin jotenkin riittämään.

Mutta ei, sitten pitäisi lähteä kuitenkin. Kahden viikon jälkeen lähtö tuntuisi varmasti kolme kertaa vaikeammalta. Parasta lähteä nyt. Näin se menee järkevästi. Järki vastaan tunteet: 1-0. Lohdutan itseäni vannomalla palaavani kesällä uudestaan. Silloin kaikki on entistä kauniimpaa!

Museosta löytyy valtavia konetekniikalle, telekommunikaatiolle, tekstiiliteollisuudelle, tietokoneille, paperinvalmistukselle, painoteollisuudelle, merenkululle ja laivoille, ilmailulle ja lentokoneille, rautateille ja junille, energialle ja valolle, laukkujen- ja korunvalmistukselle sekä valokuvaukselle ja elokuvalle pyhitettyjä osastoja. Ehkä eniten pidän kuitenkin erillisestä rakennuksesta, jossa esitellään panimoteollisuutta.

Olut on saksalaisille pyhä asia. Merkillä ja laadulla on todellakin väliä. Täällä juomasi olut voi viestittää sinusta monia asioita. Joskus myös voit luulla juovasi olutta, vaikka jonkun mielestä juot vain jotain, minkä jotkut ainoastaan luulevat olueksi. 23. huhtikuuta 1516 Baijerissa pantiin alulle Reinheitsgebot ["puhtauden vaatimus"]. Tämän lain yksi tarkoitus oli taata kaikille turvallinen, standardi olut, joka on valmistettu vain sallituista ainesosista: vedestä, ohrasta ja humalasta. Tämä laki ei ole tosin enää voimassa, mutta useimmat olutvalmistajat väittävät edelleen noudattavansa sitä. Hauskaa tästä tekee sen, että hiivaa ei oltu alkuperäisessä määräyksessä mainittu sallituksi ainesosaksi, koska sen sisältämää oluenpanoprosessissa tarpeellista mikro-organismia ei vielä tunnettu.

Museossa kiertely alkaa todella käydä rankaksi ja päätämme lähteä syömään. Museon ravintola vaikuttaa turhan hinnakkaalta, joten hyppäämme U-Bahnin kyyditettäviksi satunnaiseen suuntaan. Jokaisella asemalla vilkuilemme ikkunasta ja metelöimme kuin pahimmat turistit. Olisikohan tässä jotain hyvää ruokapaikkaa? Ei. Jatketaan vielä eteenpäin.

Jatkamme junassa aina melkein päätepysäkille saakka. Junasta poistuttuamme saavumme jonkinlaiselle pienelle aukiolle jonka ympärillä näemme muutamia pikaruokaloita. Olen saanut jo döneristä tarpeekseni ja ehdotan thai-tyyppistä ratkaisua. Se kelpaa muillekin, koska kaikilla on ollut tähän asti lähinnä vain huonoja kokemuksia kaupungin kebabeista.

Lumisade on lakannut ja aurinko suo meille lämmittäviä säteitään. Sattumalta hieno ilma juuri lähtömme kynnyksellä. Istuudumme ulos tehtyämme tilauksemme ensin tiskillä. Joudun toteamaan edellispäivän tilitykseni mahdollisesta sekopäävapaasta kaupungista utopiaksi, kun joku onneton alkaa pitää aukiolla mekkalaa. Kaikesta huolimatta kaupungin asukkien, ainakin näennäinen rauhallisuus, ajoittain vastaan tulevat hymyilevät kasvot, yllättäväkin ystävällisyys ja avuliaisuus ovat tehneet minuun vaikutuksen. Suurkaupungin kun olin kuvitellut huokuvan stressiä, pelkoa ja ahdistusta.

Herään taas mietteistäni, kun thai-ruokalan myyjätär koputtaa ikkunaan ja viittoo meitä hakemaan ruoka-annoksemme. 3,5 eurolla syömme todella isot lautaselliset nuudeleita ja lihaa. Saisipa tällaisia Aachenistakin, huokaan siivoillessani puikoilla lautasta viimeistä nuudelinpätkää myöden.

Muutaman tunnin museossa kiertelyn jälkeen joudumme palaamaan vielä takaisin hostellille noutamaan matkalaukkujamme. Istuudumme rauhoittumaan baarin puolelle ja juttelemaan, mistäs muustakaan kuin menneistä viidestä päivästä. En voi olla huomaamatta käytävällä viilettäviä brittineitokaisia, niin vahva on heidän jalo aksenttinsa. Vaivun muistelemaan toisen iltamme tapahtumia kaupungin yössä.

*

Olimme päättäneet osallistua 10 euroa maksavalle ohjatulle baarikiertueelle. Hintaan oltiin luvattu sisäänpääsymaksujen ja osaavan oppaan lisäksi ilmaisia juomia koko illan ajalle. Emmehän tällaisesta olleet osanneet tietenkään kieltäytyä.

Ensimmäiseen paikkaan saavuttuamme meille ilmoitettiin että kaikki ilmaiset oluet oltiin jo juotu. Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin mennä ostamaan tiskiltä pöytiintarjoilunkin puuttuessa. Jokaisen tilatun juoman kyytipojaksi saimme sentään vodkapaukut, jotka osoittautuivat kuitenkin joksikin paljon miedommaksi liemeksi.

Kävipä niin, että kaupunkiin oli saapunut myös lauma brittityttöjä, jotka istuivat viereisessä pöydässä ja olivat myös mukana kiertueella. Hetken kuluttua seurueeseen lyöttäytyi myös kaksi miespuolista jenkkiä. Mielenkiintoisen asetelmasta teki se, että suurin osa porukastamme, irlantilainen opas huomioiden, oli siis natiiveja englannin suoltajia, ja kovin stereotyyppisiä sellaisia. Brittitytöt vaikuttivat sellaisilta kuin olin heidän pahimmillaan kuvitellutkin olevan. He joivat viinaa kuin aikamiehet, ja heidän olemuksensa huokui yhtä paljon viisautta kuin aidan seipäiden. Jenkit puolestaan puhuivat ja puhuivat, mutta olisi ilmeisesti pitänyt sitten rivien välistä päätellä mitä he itse asiassa tarkoittivat jotain sanoessaan. Kaikesta huolimatta, ihan mukavaa porukkaa.

Jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan kävellen, oppaan yrittäessä pitää kaikki yhdessä kasassa, jaellen välillä shotteja sponsorivodkapullostaan, johon oli sotkettu mukaan myös appelsiinimehua.

Ja taas kolmanteen paikkaan, joka osoittautui todella käymisen arvoiseksi kommunistiteemallaan. Seinät oli vuorattu sosialistishenkisellä materiaalilla. Opas suositteli ennen sisälle astumista, baarin edessä taas vodkashotteja jaellessaan, kokeilemaan paikan absinttia, koska se tarjoiltaisiin niin kuin asiaan kuuluu. Olihan sitä kokeiltava, ja hyvältähän se maistui.

Siirtymätaival viimeiseen kuppilaan oli sitten jo aika hulvaton. Kun seurasin brittityttöjen touhuamista (jotka eivät muuten olleet enää mitään pikkutyttöjä), en voinut kuin ihmetellä heidän käytöstään. Vodkashotteja juotiin jo suoraan pullosta, puolet annoksesta kohteeseen osuen ja puolet rinnuksille läikkyen. He kiilasivat vieläpä tarjoilujonossa aina eteen siten, että muille ei aina riittänyt juomista. Matkalla innostuimme sitten vielä hieman lumisotasille, mutta lopetimme pian, kun emme muiden suomalaisten kanssa saaneet toisista mitään vastusta, eikä yksinkään viitsinyt sotia.

Viimeisessä paikassa vaikutti olevan jonkinlainen improvisaatioilta. Lavalla oli kolme henkilöä, yksi soitti bassoa, toinen lauloi ja kolmas maalasi musiikin tahtiin. Nauliinnuin hetkeksi seuraamaan esitystä. Sitten päätin alkaa improvisoimaan itsekin ja menin juttelemaan baarin takaosassa istuneelle tytölle...

*

Täällähän sinä istut. Metro lentokentälle lähtee kahden minuutin päästä. Nyt mennään!

Kampean itseni liikkeelle, vaikka haluaisin kyllä myöhästyä.

Lentokoneessa valitsen tarkoituksella ikkunapaikan. Kun nousemme ilmaan, valtava valomeri alapuolella näyttäytyy ensin mahtipontisena, mutta alkaa sitten pienentymään inhottavan nopeasti. Pystyn näkemään symbolisen televisiotornin, Fernsehturmin, johon nousimme jo reissun toisena päivänä.

Muitakin nähtävyyksiä on tullut ihmeteltyä. Voin nyt sanoa nähneeni paraatikatu Unter den Lindenin, kaupungin historiallisen pääkadun.

Olen kävellyt läpi Brandenburgin ylvään portin, jonka lävitse (muutkin) historian suurmiehet ovat aikoinaan marssineet.

Olen vieraillut Reichstagissa eli parlamenttitalossa ja nähnyt aivan siellä ylhäällä, lumen peittämässä lasikupolissa yksijalkaisen pulun.

Olen myös kävellyt ristiin rastiin muutama vuosi sitten kaupungin keskustaan rakennetussa valtavassa Holokaust-muistomerkissä, joka koostuu sadoista eri kokoisista vierekkäin asetelluista suorakaiteen muotoisista kivimöhkäleistä, ja jonka arvoa en edes uskaltaisi lähteä arvailemaan sen varaaman valtavan, arvokkaan maa-alueen takia.

Olen käyskennellyt myös "museosaarella" ja nähnyt siellä monta, ainakin ulkoapäin upealta näyttävää rakennusta.

Olen nähnyt myös Saksan finanssiministeriön, joka toimi aikoinaan Natsi-Saksan ilmavoimien hallintorakennuksena.

Olen ihmetellyt Keisari Vilhelmin sodassa tuhoutuneen muistokirkon rikkinäistä julkisivua ja sen viereen rakennetun modernin kirkon mauttomuutta.

Olen pällistellyt kuuluisalla Checkpoint Charlie -raja-asemalla, vieraillut viereisessä, aihetta käsittelevässä museossa ja käynyt siinä ihan lähellä syömässä tosi kallista pizzaa.

Olen myös viettänyt puolisen tuntia ehkä moderneinta Saksaa edustavalla Potsdamer Platzilla pilvenpiirtäjineen, 3d-elokuvateattereineen sekä Sony Centereineen.

Olen myös seissyt kylmän, mutta mielenkiintoisen hetken historiallisen kirjanpolttoaukio Bebelplatzin keskellä, kuvitellen miltä paikalla on mahtanut tuntua muutama vuosikymmen takaperin valtavien kirjarovioiden palaessa. [Ainakin lämpimämmältä.]

Olen valehtelematta nähnyt aivan keskustassa Natsi-Saksan sotilaita, taustalla kymmenen valtavaa, verenpunaista hakaristilippua. [Vasta myöhemmin selvisi, että kyseessä olivatkin vain kuvaukset Hitleristä kertovaa komediaelokuvaa varten.]

Olen nähnyt sen kuuluisan muurin jäännöksiä, joka aikanaan jakoi kaupungin kahteen osaan.

Mutta nyt... olen väsynyt, päätän yrittää nukkua hieman. Ehkä näkisin jotain kivaa unta. Berliinistä.

Mielen mallit

Kuusi päivää, torstaista tiistaihin kestänyt karnevaaliaika on vihdoin ohi ja elämä alkaa Aachenissakin palailla arkisiin uomiinsa. Karnevaalit olivat täynnä kulkueita ja ilakoivia ihmisiä pukeutuneina hassuihin vetimiin. Karnevaaliaikaan ei tullut syystäkään paljon kirjoitettua, enkä aio nyt tässä sen kummemmin alkaa ruotimaan jokaisen päivän tapahtumia. Düsseldorfissa tuli pistäydyttyä pari kertaa. Toisella kerralla olimme katsomassa siellä olympiajääkiekon finaalipeliä suomalaisen porukan kanssa. Kaikkihan tietää millaisilla fiiliksillä sieltä palattiin kotiin. No ehkä parempi tuuri ensi kerralla!

Monilla opiskelijoista, itseni mukaan lukien, tentitkin ovat jo lähes elleivät kokonaan pulkassa ja edessä on melko pitkä vapaa opiskelun rasituksista aina huhtikuun alkupäiville saakka. Osa suomalaisista opiskelijatovereista jätti Saksan jo lopullisesti ja palasivat takaisin karuun Pohjolaan. Heissulivei, ja toivottavasti nähdään vielä! Itse en olisi ainakaan vielä halunnut lähteä. Kevät kun tässä pikku hiljaa tulee, niin parhaat ajat ovat varmasti vielä edessäpäin!

Itselläni helpotusta on tiedossa myös asunnon vaihtumisen osalta. Sain tarpeekseni ylihintaisesta ja homeisesta kämpästäni ja aloin pommittamaan paikallisen opinahjon kansainvälistä toimistoa, joka sitten kaikessa laupeudessaan järjesti minulle huoneen eräästä opiskelija-asuntolasta. Asuntolassa asuu 500 opiskelijaa. Minut sijoitettiin soluun, jossa lisäkseni asustaa 7 henkilöä. Heistä yhtä lukuunottamatta kaikki ovat saksalaisia, joten tiedossa on varmasti petrausta myös saksankielentaitoihini. Asuntolassa asuminen kustantaa 130 euroa kuukaudessa, ja lisäksi huikeat kolme euroa verkkoyhteydestä, joka korkeakoulun asuntoloissa on vielä kohtalaisen suorituskykyinenkin.

Pääsin siis tänään jo noutamaan uuden asuntoni avaimet talonmieheltä. Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt tähän asti ruusunlehdyköillä tanssiessa. Olen joutunut juoksemaan erinäisissä virastoissa maksamassa maksuja ja hakemassa leimoja papereihin. Olen jakanut mainoksia koulun rakennusten ilmoitustauluille, löytääkseni uuden vuokralaisen entiseen kämppääni. Parille nettisivulle ja yhdelle sähköpostilistallekin on tullut ilmoituksen paukautettua. Uutta asukkia ei ole kuitenkaan vielä ilmaantunut, joten joudun maksamaan ainakin maaliskuulta vuokraa kahdesta asunnosta. Vuokrasopimukseni on kolmen kuukauden irtisanomisajalla, ja irtisanouduin helmikuun alusta, joten vielä olisi yksi kuukausi aikaa jos haluan säästää toisen 250 euroa.

Kaikki tämä järjestely on vaatinut myös tietysti paljon saksaksi puhumista, mikä on mielestäni vain hyvä asia, vaikka se on tuntunutkin välillä vaikealta. Varsinkin tänään talonmieheltä avaimia noutaessani ja sittemmin kämpän tarkastusta tehdessämme meinasi tulla suru puseroon, kun piti allekirjoitella papereita ymmärtämättä kaikkea niissä kirjoitettua. Ei siinä kehdannut rueta sanakirjan kanssa käymään jokaista sanaa läpi. Talonmies vei minut myös pimeään kellariin ja nakkasi käteen 12,5 litran purkin valkoista maalia. Huoneen seinät olisi maalattava kahden viikon sisällä. Maalaus- ja siivousvermeitä kysellessäni sain vastaukseksi vain olankohautuksia.

Uusista kämppiksistä olen nähnyt vasta kolme. Jenny tuntuu olevan koko solun vastuuhenkilö ja kaikinpuolin asialliselta vaikuttava terhakka neitonen. Sen yhden saksalaisen nimeä en vielä muista, mutta vietnamilaiseen Tuaniin tein jo heti tänään tuttavuutta. Kaveri on puheidensa mukaan asunut Saksassa jo kaksi vuotta, mutta väitti silti ettei puhu saksaa. Ehkä ymmärtää vietnamilaiselta jotenkin. Hän sanoi olevansa onnellinen, että saa kämppäkaveriksi viimein jonkun, joka on samassa tilanteessa itsensä kanssa.

Olin päivällä sitten taas käymässä vanhalla kämpälläni ja pakkailin vaatteita lätkäkassiin, kun tajusin että minun piti olla jo kaksi tuntia aiemmin ensi lukukautena alkavan seminaarin avaustilaisuudessa. Lähetin siinä sitten hermostuneena sähköpostia järjestäjille ja sainkin nopeasti vastauksen, jossa minua pyydettiin tulemaan viipymättä toimistoon täyttämään joku paperi. Minuutin emmittyäni nappasin noin 15 kiloa painavan lätkäkassin selkääni ja säntäsin bussiin. Yhden vaihdon ja muutaman minuutin bussissa ison lätkäkassin kanssa kärvistelyn jälkeen olin jo laitoksellamme ja viiletin käytävässä ko. kassi selässä saaden osakseni katseita, jotka pähkäilivät, olinko juuri kaupunkiin saapunut erasmus vai muuten vain järjiltäni. Kun nousin kolmanteen kerrokseen, jossa seminaarin järjestäjän toimisto sijaitsi, päätin jättää kassin käytävälle ennen kuin astuisin sisään.

Sain käteeni paperin, jolla minun piti valita seminaarin aihe. Sitä pähkäillessäni mietin, että pitääkö kaikki niin sanotusti tärkeät päätökset elämässä tehdä aina näin kiireellä. Sitten mieleeni juolahti se vuokrasopimuksen allekirjoitus, jonka myös tein lukematta yhtään mitään. Melko lailla yks-risti-kaks-periaatteella laitoin kolme merkkiä paperiin. Palautin paperin, poistuin toimistosta, heitin lätkäkassin takaisin selkääni, huokaisin ja ampaisin vauhtiin. Kun asioita on kerran päätetty hoitaa, lillukanvarret älkööt menoa jarrutelko.

Kun saavuin takaisin uudelle asuntolalle, kävin Tuanin avustuksella heti koeajamassa asuntolan pyykkituvan tutunnäköisen koneen. Voin siis sanoa, että myös uudessa asuntolassa pesemme pyykkiä Mielellämme. [Mieletöntä? Ei suinkaan.] Maksu piti suorittaa pesukortilla, jota minulla ei vielä ollut, koska saan sellaisen vasta huomenna ostettua talonmieheltä. Lainasin siis Tuanin korttia. Hän lainasi pyyteettömästi myös pesuaineitaan. Aloin laittaa huuhteluainetta koneeseen ja hän neuvoi minua liruttamaan sen esipesuainelokeroon. Huuhteluainelokero oli kieltämättä vähän ovelasti jemmassa. Kun avasin sen hänelle, oli hän silminnähden nolostunut kun tajusi laittaneensa huuhteluaineen joka kerta väärään lokeroon. Oppia ikä kaikki!

Päätin palata illaksi vielä vanhaan kunnon Süsterfeldiin. Tajusin bussissa istuessani, että varttia aiemmin minua oltiin yritetty tavoittaa puhelimitse. Soittaa päräytin sitten vastapuhelun -- joku oli varmaan halunnut kysellä asunnosta. En saanut vastapään selostuksesta oikein aluksi mitään selvää; ainoastaan jotain KaWoII:sta, joka on yksi paikallisista opiskelija-asuntoloista. Ymmärsin myös jotain selitettävän huoneesta, joten oletin että kyseessä on asunnon kyselijä. Vaihdoin sitten kuitenkin englantiin, että saisin edes jotain tolkkua. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: -- Hei, olit soittanut tähän numeroon.
Se toinen: -- Hei, mikä sanoitkaan nimesi olevan?
M: -- Olen *piip*, olit koittanut tavoitella. Soitatko koskien sitä asuntoasiaa?
Se 2.: -- Täällä soittaa *piip* KaWoII:sta asuntoasian tiimoilta. En kyennyt tavoittamaan sinua aiemmin, joten siirryin jo seuraavaan kandidaattiin.
M: -- Öh... siis. Jaa, anteeksi en ollut valitettavasti tavoitettavissa aikaisemmin. No hei nyt sitten.
*klik*

Olin syystäkin hieman hämilläni. Onko asuntoja tosiaan tarjolla niin paljon, että on varaa olla noin ylimielinen? Hetken pähkäiltyäni muistin, että olin jättänyt asuntohakemuksen kyseiseen asuntolaan paria kuukautta aikaisemmin. Jos olisin tajunnut tämän puhelimessa, olisin todennäköisesti pyytänyt häntä melko ystävällisesti pitämään tunkkinsa.