Oskari matkustaa

Viimeisestä päivityksestä on vierähtänyt viitisen vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Maisemaa on myös vaihdettu. Voit jatkaa lukemista osoitteessa: oravanpyora.info/oskari.

Viimeistely

Tämän tekstin kirjoittamista en ole odottanut, mutta nyt se on kuitenkin tehtävä. Kulunut vuosi tuntuu menneen todella nopeasti, mutta toisin kuin tavallisesti, edellisestä vuodesta on päässä muistoja ehkä enemmän kuin viidestä aikaisemmasta vuodesta yhteensä. Olen siis elänyt melkoisen antoisaa aikaa ja saavuttanut paljon, jos siis unohdetaan ne opintoviikot. Vaikeuksia on ollut; rahat ovat olleet vähissä ja kielikin on mennyt solmuun monta kertaa. Kaikesta on kuitenkin selvitty. Joskus selviämiseen meni kuitenkin kaksikin kokonaista päivää.

Laadin 8.9.2005 matkallani tänne tavoitelistan vuoden ajalle. Se sisälsi neljä kohtaa: kielitaidon, opiskelun, matkustelun ja ihmissuhteet:

Tavoite 1 - Kieli:
Oppia ymmärtämään, puhumaan ja kirjoittamaan saksaa sillä tasolla, että pystyn opiskelemaan/työskentelemään saksankielisessä ympäristössä. Saksankielentaito: hyvä.

Kuinka saavutan:
Pyrin käyttämään saksaa joka päivä. Luen saksalaisia aikakauslehtiä, kirjoja ja julkaisuja. Katson (pakostakin?) saksankielisiä ohjelmia televisiosta. Ensimmäiselle lukukaudelle en valitse saksaksi luennoituja kursseja, paitsi kielikurssit. Keväällä pyrin ottamaan myös saksaksi luennoitavia kursseja.

Tämän toteutumisesta voi olla montaa mieltä. Ehkä asetin tavoitteen liiankin korkeaksi. En todellakaan pystyisi opiskelemaan saksaksi ainakaan kovin tehokkaasti tällä hetkellä, mutta kielitaitoni on petraantunut niin paljon, että pystyn keskustelemaan saksalaisten kanssa jo melko sujuvasti hieman syvällisemmistäkin asioista. Ymmärrän tietysti puhetta paljon enemmän kuin mitä itse pystyn tuottamaan.

Tavoite 2 - Opiskelu:
Saan opintosuorituksia vähintään sen verran, että voin nostaa opintotukea. En stressaa liikaa opintojen takia.

Kuinka saavutan:
Niin kuin tähänkin asti.

Opintosuorituksia tuli lopulta vain 38:n ects-pisteen verran koko vuodelta, joten tahti ei ole ollut todellakaan huikeaa. Kuitenkaan kaikki se mitä täällä olen oppinut, ei näy todellakaan opintopisteinä. KELA:n tätien kanssa joutunee vielä kanan jos toisenkin kynimään ennen kuin selviän tästä vuodesta ilman opintotuenpalautuslomakkeen täyttelyä.

Tavoite 3 - Matkustelu:
Käyn vuoden aikana ainakin seuraavissa Euroopan maissa: Hollanti, Belgia, Luxemburg, Ranska, Itävalta. Toivottavasti myös seuraavissa: Italia, Espanja, Tsekki, Slovakia.

Kuinka saavutan:
Koitan olla tuhlaamatta rahaa turhanpäiväisyyksiin ja säästän niitä reissaamiseen. Olisi myös hienoa jos saisi kerättyä jonkun porukan, jolla voisi lähteä reissun päälle.

Kaikki maat, jotka olivat ensisijaisina tavoitteina tulivat todellakin nähdyksi. Tsekinmaassa kävin myös pyörähtämässä, mutta Italia, Espanja ja Slovakia ovat edelleenkin kokematta. Sitä vastoin kävin myös Sveitsissä ja Liechtensteinissa.

Tavoite 4 - Ihmissuhteet:
Ystävystyä muutamiin ulkomaalaisiin ihmisiin siten, että ystävyyssuhde kestää pitempään kuin vaihtokauden ajan.

Kuinka saavutan:
Olemalla avoin oma itseni.

Tämä jää tietysti vielä nähtäväksi, mutta minulla on vahva tunne, että olisin ainakin erittäin tervetullut vierailemaan monien ihmisten luona joihin olen täällä tutustunut. Ja aion sen tehdäkin. Ympäri Eurooppaa siis.

***

Kun Suomesta aikoinani lähdin tänne päin hiihtämään, mitään ei tarvinnut tehdä viimeistä kertaa, koska tiesin palaavani vielä takaisin. Nyt ovat asiat hieman toisin. Olen ainakin viikon ajan pannut merkille muutamia tekemiäni päivittäisiä askareita sekä mielitekoja, joita en todennäköisesti kykene enää Suomessa ollessani toteuttamaan. Muutamia juttuja tehdessäni olen sitä vastoin iloinnut ajatuksesta, että kohta olisin takaisin kotona Suomessa.

Minua suretti viimeisen dönerin nauttiminen Mr. Kebap -ravintolassa, jonka tarjoilija oli niin iloinen kuullessaan pitäväni heidän dönereitään Aachenin parhaina ja siksi tulleen heille nauttimaan viimeisen ateriani, että tarjosi minulle oluen omasta palkastaan.

Ikävöimään pistävät toki myös kaikkien suurenmoisten oluiden helppo ja edullinen saatavuus. Olen yrittänyt koko vuoden juoda olutta niin paljon varastoon kuin olen kerennyt, mutta vieläkään en ole saanut siitä tarpeekseni, eikä vyötärölläkään näy siitä edes minkäänlaista muistoa.

Todella harmillista on myös jättää asuinsija, joka on ensinnäkin jo kolmen eri valtion rajalla, ja josta löytyvät todella hyvät sekä edulliset kulkuyhteydet koko Eurooppaan. 19 euron lennoista Berliiniin voinee haaveilla Suomessa, mutta maksoi se sitten sieltä käsin mitä tahansa, tulen sen matkan varmasti vielä lähitulevaisuudessa tekemään.

Ravintoloita ja kuppiloita tulen aivan varmasti kaipaamaan. Ehkä eniten niissä pöytiintarjoilua ja asiakkaiden huomioon ottamista. Myös suhteellisen edullisia hintoja sekä hienoa tunnelmaa. Känniörveltäjiä ei näy baareissa, eikä niiden ulkopuolella. Tai sitten ihmiset vain käyttäytyvät paremmin humaltuessaan. Tähän voi olla vaikeaa totutella takaisin Härmässä.

Kumma kyllä, tulen varmasti kaipaamaan myös saksan kieltä. Tätä nykyä sitä alkaa olla jo sen verran hauskaa kuunnella ja oppia lisää, että katsoisin jopa mielelläni joskus saksaksi dupattuja elokuvia. Tähän ongelmaan löytyy onneksi lääkkeitä Suomestakin, ja minua odottaa jo monta saksaa puhuvaa opiskelijaa Jyväskylässä.

Suomessa luulen antavani arvoa melko lailla kaikkien yleisten tilojen ja ilmeisesti tätä nykyä jo ravintoloidenkin savuttomuudelle. Sitä vastoin Saksaan verrattuna turhan tiukka alkoholipolitiikka nostanee karvat pystyyn, vaikka en silti osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Saksasta vapaampaa alkoholilainsäädäntöä kun saanee hakea.

Suomessa odotan todella paljon sitä, että pääsen jälleen kerran opiskelemaan juuri sillä tavalla kuin se minua miellyttää. Kaikki hoituu kätevästi netissä tenttiin ilmoittautumisia myöten, ja niissäkin tilaisuuksissa on sitten aikaa vastata kaikkiin kysymyksiin, kun kyseessä eivät ole nopeuskirjoituskilpailut. Turha lienee edes mainita, että odotan kampusalueen ruokaravintoloiden mahtavaa tarjontaa. Selitinkin jo eilen tohkeissani vietnamilaiselle kämppikselleni, mitä on poronkäristys ja kuinka hyvälle se maistuu. Kaveri ei tiennyt edes mikä on poro, joten taisi olla turha vaiva.

Kaupassakäynti Suomessa voi olla myös erityisen nautinnollista, kun tietää tarkalleen mitä tarvitsee ja mistä sitä löytyy. Kassallakaan ei tarvitse kiirehtiä liikaa ja voi vaikka jutella jotain mukavia kassaneidin kanssa.

Tietysti voisin kirjoittaa sata ja yksi kohtaa täällä ja Suomessa olon eroista, mutta laiskuuteni ei anna periksi, varsinkaan kun olen jo aika monta kohtaa merkinnyt aikaisemmin. Sitä paitsi se olisi kirjoitettava loppuun vasta palattuani Suomeen, koska ajalla on tunnetusti tapana kullata muistot. Enkä kuitenkaan muistaisi kaikkea oleellista.

***

En mahda sille mitään, että välillä elän hieman menneisyydessä ja mietin tekemiäni virheitä. Toisaalta se on tärkeää, että ei tekisi samoja virheitä uudestaan, mutta niissä turhaan rypeminen ei tietysti aiheuta muuta kuin masennusta. Se on kumma, että tässä loppuaikoina on vasta tullut herättyä ajattelemaan, mitä kaikkea olisikaan voinut tehdä toisin täällä olonsa aikana.

Näin yleisesti ottaen voin sanoa, että en kadu yhtä ainutta asiaa, jonka olen täällä tehnyt. Ennemmin voisi sanoa, että kadun joitakin tekemättä jääneitä asioita. Tutustuttuani vasta tässä viimeisten viikkojen aikana todella mukaviin saksalaisiin, olen alkanut katumaan, ettei tullut aikaisemmin yritettyä enemmän kommunikointia heidän kanssaan. Tietysti muiden ulkomaalaisten kanssa tanssahtelu on antanut minulle ehkä paljon enemmän mieltä avartavia kokemuksia, kuin mitä se pelkästään saksalaisten kanssa pyöriessä olisi mahdollisesti jälkeensä jättänyt.

Alussa tietysti oli vaikeaa kielen kanssa, ja englannin puhuminen oli liian helppoa. Sitä kadun ehkä yli kaiken. Nyt kun lopussa huomaa, miten nopeasti kieltä alkoi oppimaan, kun sitä, ja vain sitä alkoi käyttämään joka päivä, on olo vähän kuin vangilla, joka puoli vuotta istuttuaan todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Olo on iloinen, mutta silti syö miestä rotan lailla.

***

Tämä blogi on ollut mielestäni kätevä julkaisu- ja yhteydenpitoväline, tunteidenpurkualusta, päiväkirja ja kaikkea niiden väliköistä. Sivusto vastaanotti tähän päivään mennessä 12000 sivulatausta ja noin 7000 uniikkia vierailijaa. Blogilistan kautta tilaajia oli parhaimmillaan viisitoista. Olen hämmentynyt siitä, että niin monia kiinnosti lukea seikkailuistani viimeisen vuoden aikana. Olen kiitollinen kaikille uskollisille lukijoille, kommentoijille ja kanssablogaajilleni. Teidän ansiostanne jaksoin kirjoittaa tämän sadannenkin kirjoituksen.

Vaihtopäiväkirja vaihtaa nyt maisemaa. Suosittelen teidänkin tekemään samoin hyvin väliajoin.

Wloppu

Viimeisen viikonlopun kunniaksi päätin asettaa niin sanotusti vaihteen vapaalle. Koska suurin osa täällä tutuiksi tulleista ihmisistä on jo poistunut kotimaihinsa, on erittäin hyvä ja korkea aika lähteä ulkopaikkakunnille tuulettumaan. Otin torstaina yhteyttä jo talvilukukaudella tutustumaani, Maastrichtissa asuvaan Aernoudiin. Hän kertoi, että nyt olisi juuri oikea aika tulla kaupunkiin, koska lukukauden avajaisten päätösbileet olisivat perjantaina. Hollannin maata kohti kävi siis taas kulkuni.

Istuin yksin linja-autossa, jos kuljettajaa ei siis oteta huomioon, kun se jarrutti ja pysähtyi poliisisetien hypättyä ajouralle juuri maiden rajalla. Koppalakki asteli sisään ja käveli luokseni. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Poliisi: –Päivää. Poliisi. (hollanniksi)
Minä: –Päivää. (saksaksi ja tästä eteenpäin)
P: –Päivää, näyttäisittekö henkilöllisyystodistuksenne?

Kaivan taskusta ajokorttini.

M: –Niin, minulla onkin vain tämä ajokortti mukana.

Tuiman näköinen virkavallan edustaja tutkailee korttia hetken ja kysyy:

–Minkäs takia te olette täällä?
M: –Opiskelemassa.
P: –Eikö teillä ole passia?
M: –Ee, se on kotona.
P: –Missäs se koti on?
M: –Aachenissa.
–Jahas, tuumaa poliisi ja poistuu autosta.

Noin kolme varttia kestäneen matkan jälkeen saavuin Maastrichtin asemalle, josta Aernoud tuli minut noutamaan. Kävimme kaupassa ostamassa hieman evästä illanviettoa varten ja jatkoimme autolla kohti Aernoudin asuntoa.

Olin viettämässä iltaa ensimmäistä kertaa hollantilaisten kanssa, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Myöhemmin illalla kämpälle saapui kolme muuta paikallista. Jossain vaiheessa tuli esille kysymys pilven polttamisesta, ja totesin ohimennen sen olevan varmaankin melko normaalia paikkakunnalla, koska Saksassakin sitä niin monet tuntuvat harrastavan. Suureksi yllätyksekseni ainakaan nämä kaverit eivät todellakaan suosi pilven polttamista tai sitä harrastavia, ja sanoivat että heillä päin todella monet suhtautuvat siihen paheksuen. Heillä oli jopa oma nimityksensä kannabiksen hölmöyttämille ihmisille: Soupie Volk, eli hämmentävästi jotakuinkin "soppaihmiset".

Yksi asia monien muiden joukossa tuntuu erityisesti olevan hollantilaisten mieleen. Polkupyörät ovat nimittäin todella tärkeitä ja pidettyjä kulkuneuvoja. Niitä näkee joka paikassa ja todella paljon. Siirtyessämme illan kemuihin, vastavalmistuneen sillan jalankulkijoille tarkoitettuihin rappusiin oli hauskasti integroitu polkupyöräntalutusurat. Meidän viiden hengen porukallamme oli käytössä vain kaksi pyörää, mutta se ei muodostunut ongelmaksi. Minä istuin tarakalla, kun Tim polki toista pyörää ja loput kolme menivät toisella.

Isossa hallissa oli tuhansia ihmisiä ja bändit esiintyivät lavalla. Mieleeni tulivat yläasteajat ja jäähallibileet, joissa listahittipopparit esiintyivät. Nämä pirskeet olivat kuitenkin tarkoitettu lähinnä korkeakouluopiskelijoille. Näin paikalla haalaripukuisia ihmisiä, ja uteluiden tuloksena sain tietää, että he olivat kuin olivatkin opiskelijajärjestöjen jäseniä. Kaikki järjestöt, jotka edustivat itseään bileissä ja yrittivät jatkuvasti rekrytoida uusia jäseniä, eivät olleet kuitenkaan ainejärjestöjä vaan lähinnä harrasteseurojen tapaisia yhdistyksiä. Eräs näkyvimmistä lienee ollut punaisiin paitoihin jäsenensä pukeva soutuseura, jonka nimen olen valitettavasti jo unohtanut. Minuakin he yrittivät rekrytoida mukaan toimintaansa.

Koko illan aikana en nähnyt yhtään henkilöä polttelemassa pilveä. Kaikki, ainakin näköisällä pysytelleet opiskelijat, tyytyivät nestepitoisiin rentouttajiin. Itse asiassa luulin välillä olevani Suomessa, koska niin samanlaiselta meno vaikutti kovin tutunnäköisine ja oloisine ihmisineen. Mahdollinen aikaisempi etulyöntiasemani kumppaninetsintämarkkinoilla pitkän ja vaalean olemukseni takia oli myös lienee vajonnut alimmalle mahdolliselle tasolleen, kun minä olin kuin yksi muiden joukossa. Minulle tultiin, ihmekös tuo, monta kertaa juttelemaan hollanniksi. Onneksi paikalliset osasivat todella hyvin joko saksaa tai englantia.

Maastrichtissa ollessani tutustuin myös minulle uuteen hollantilaisten tapaan nautiskella elämän pienistä asioista. Vlata olinkin maistanut jo aikaisemmin, mutta Vlokken oli vielä ollut tähän asti tuntematon käsite. Se on voileivän päälle laitettavaa suklaalastua tai -rakeita. Raeversio, hagelslag, muistuttaa kovin paljon nonparelleja. Suomessakin on siis helppo kokeilla tätä hollantilaista erikoisuutta. Voidellaan vain vaalea voileipä ensin normaalisti voilla tai margariinilla ja sitten reilu kerros suklaa- tai muita nonparelleja päälle. Ostin kaupasta itselleni pienen "esittelypakkauksen", jossa on kahdeksaa eri lajia hagelslageja ja vlokkeneita.

Kotona Berliinissä

Lauantaina oli taas asumuksen vaihto edessä. Pakkasin aamupäivällä tavarani ja poistuin Fernandon luota kohti Potsdamer Platzia. Olin kuullut edellisiltana, että siellä, Sony Centerin liepeillä voisi käyttää ilmaiseksi langatonta nettiyhteyttä, joten halusin mennä sitä kokeilemaan, ihastellakseni samalla myös hienossa säässä patsastelevia pilvenpiirtäjiä.

Olin sopinut tapaamisen seuraavan majoittajani kanssa hänen luoksensa iltakuuden kieppeille, ja saavuin laukkujeni kanssa hänen ovelleen. Fernandon ja kumppaneiden kanssa oli tullut höpöteltyä lähinnä englantia, joten nyt oli tarkoitus tehdä parannus, aloittaa välittömästi saksalla ja pitäytyä siinä vaikka mikä tulisi. Näytti siltä, että olin saapunut juuri oikeaan paikkaan, sillä heti alkuun selvisi, että työkseen "Scully" opettaa saksaa maahanmuuttajien lapsille.

Emme ehtineet kovin kauaa vanheta hänen asunnollaan. Scully pyysi minut mukaansa kaupungin laidalle Rock am Hafen -musiikkitapahtumaan ja samalla tapaamaan hänen kavereitaan. Lähdin tietysti ehdottomasti mukaan.

Aluksi saksan puhuminen tuntui tökkivän todella pahasti, mutta kiitos kärsivällisen opettajan ja myöhemmin illalla ehkä myös oluen, pystyin kohta kommunikoimaan jo melko sujuvasti paikallisten kanssa, huolimatta kohtaamastani ajoittaisesta hauskasta Berliinin murteesta, berlinerischistä. Ainakin kaikki Scullyn kaverit tuntuivat olevan todella mukavaa porukkaa ja ottivat minut mukaan illanviettoonsa kuin vanhan tuttavan.

Ilta meni todella mukavasti. Tajusin jossain vaiheessa, että myös sana "kippis" tulee melko varmasti saksasta tai jostain muusta kielestä suomeen, koska Saksassa "kipp es" sanotaan, kun on tarkoitus tuhota koko pullo tai loput juomasta kertahuikalla.

Joskus ennen aamun valkeamista matkustimme takaisin kotiin kätevästi U-Bahnilla, ja Scullyn luo tuli yöpymään myös eräs leppoisa müncheniläinen näyttelijä. Myös Scullyn hyvä ystävä "Coca" lyöttäytyi samaan matkaan. Hassuista lempinimistään huolimatta, olivat he erityisen lämminhenkistä porukkaa, ja sanoessani että menimme kotiin, tunsin myös samoin.

Sunnuntaiaamuna nautimme neljän hengen voimin parvekeaamiaista hyvin nukutun yön jälkeen. Muikeahkosta katerista eli katzenjammerista eli kapulasta huolimatta olo oli sen verran tasoittunut puolenpäivän maissa, että päätimme lähteä Cocan ja Scullyn kanssa Potsdamiin, aivan Berliinin kupeessa sijaitsevaan kaupunkiin johon myös minulla olisi aikoinaan ollut mahdollisuus lähteä vaihtoon.

150000:n asukkaan Potsdam on erityisen tunnettu sinne rakennettujen linnojen ja kauniiden puistojen ansiosta. Nähtyä tuli muun muassa Fredrik II Suuren rakennuttama linna Sanssouci sekä ympäröivästä puistosta löytyviä lukuisia muita linnoja, rakennuksia ja patsaita. Oikein kaunis alue.

Coca oli löytänyt jostain vanhan kirjan, jossa oli valtava määrä lasten runoja ja loruja kirjoitettu berlinerischiksi, ja ottanut sen mukaansa. Rallattelimme loruja ja neureskelimme niille pitkin päivää aina junassa, metrossa tai raitiovaunussa istuessamme ja aiheutimme siten yleistä pahennusta missä ikinä liikuimmekaan.

Illalla kotiin palattuamme, Scully sai uuden vieraan Ranskasta ja lähdimme kaikki yhdessä elokuviin. Tarkoitus oli ollut mennä katsomaan paljon kehuja saanut saksalainen Das Leben der Anderen, mutta leffateatterin nettisiivuilla oli ollut joku virhe, eikä sitä enää sinä iltana oltaisi esittämässäkään. Päätimme sitten mennä katsomaan Almodóvarin Volverin, joka ainakin noin saksaksi katsottuna, ja ehkä johtuen melko rankasta väsymyksestäni, meni aika lailla ohi. Elokuvissa käynti maksoi 8,3 euroa, joten ei se nyt kovin halpaa ollut tuollakaan.

Maanantaiaamuna jäin yksin kotiin, kun Scullyn vieras oli lähtenyt takaisin Ranskaan ja hän itse töihin. Scully oli hämmästyksekseni jättänyt minulle avaimen asuntoonsa saatekirjeen kera, jossa käskettiin minua olemaan kuin kotonani. Tämän johdosta tiskasin astiat, kävin kaupassa ja kokkasin illalla pastaa.

Myöhemmin Scullyn ystävät Sofie ja Coca liittyivät seuraamme ja vietimme yhdistettyä elokuva- ja peli-iltaa. Katselimme piirroselokuvaa, koska kaikkihan pidämme niistä, ja ehkä myös siksi, että minäkin ymmärtäisin jotain melko yksinkertaisten juonenkäänteiden sekä kielen takia. Elokuvan jälkeen halusin siirtää ranskalaiselta kämppikseltäni oppimani loistavan korttipelin myös Berliinin seudulle, joten pelasimme muutaman tunnin Corsican Battlea, joka osoittautuikin melko vaaralliseksi peliksi pelata kolmen pitkäkyntisen tytön kanssa. Pelissä kun joutuu välillä lyömään kännynsä korttipinon päälle yhtäaikaisesti muiden kanssa.

Minun piti lähteä jo neljän pintaan tiistaiaamuna, joten en halunnut tuhlata viimeisiä tuntejani Berliinissä nukkumalla. Emäntäni vieraskoreus venyi äärimmilleen, kun hän valvoi kanssani aina lähtööni asti.

Jos lähteminen kaupungista edellisellä reissulla oli vaikeaa, oli se nyt monta kertaa vaikeampaa. Olisin ollut melkein valmis myöhästymään lentokoneesta, ja jäämään vielä viikoksi. Mutta sitten lähteminen olisi ollutkin taas vaikeampaa ja vaikeampaa ja kohta olisin varmaankin huomannut jääneeni sinne lopullisesti. Ei huono idea sekään tietysti, mutta järki voitti taas kerran.

"Maasta sinä olet tullut", säpsähdin välillä mietiskelemään lentokoneen renkaiden iskeytyessä Maastrichtin kentän pintaan, "maahan sinun pitää jälleen palaaman".

HC-meininki

Perjantai-iltana lähdimme sovitusti Fernandon kanssa Hospitality Clubin tapaamiseen. Itse asiassa saavuin läheiselle metroasemalle Eberswalder Straßelle myöhässä, josta Fernando tuli minut noutamaan.

Kuppilassa oli erään pöydän ääressä istuksimassa jo kymmenkunta henkeä. Itse tapaamisen järjestäjä ja kaksi muuta saksalaista, yksi ranskalainen pariskunta, yksi puolalainen, yksi valko- ja yksi tavallinen venäläinen, yksi Hollannissa asuva amerikkalainen, sekä yksi suomalainen. Alkuhämmennyksen ja esittelyiden takia en aluksi tajunnut, mutta sitten myöhemmin hoksattuani, että istuimme juurikin samassa baarissa jossa olin istunut iltaa myös edellisellä reissullani, tunne oli melko sanoinkuvaamaton. Baarin nimi oli muuten "An einem Sonntag im August", joka on vapaasti käännettynä "Eräänä elokuisena sunnuntaina".

Myöhemmin illalla siirryimme läheiseen Mauerparkiin eli muuripuistoon, jossa oli meneillään jonkinlaiset elokuvafestivaalit. Ehkä muutama sata henkeä vetävä amfiteatteri oli varustettu isolla kankaalla, johon sitten heijastettiin lyhytelokuvia. Ylhäällä kukkulalla oli isoja keinuja, joista puisto on myös ilmeisesti kovin tunnettu. Elokuvia pystyi tiirailemaan myös niissä kiikkuen.

Napattuamme herkulliset ja melko edukkaat parin euron dönerit eräästä Berliinin ehkä tuhannesta dönerravintolasta, menimme istumaan iltaa luo yhden HC:laisista. Poistuimme kuitenkin Fernandon kanssa ennen muita, napataksemme Jorgen mukaan eräältä metropysäkiltä ja jatkaaksemme iltaa kaupungissa vielä hieman pitempään.

Kenkäkaupoilla

Lentokoneessa satuin lukemaan mielenkiintoista artikkelia Adidaksen perustajasta Adolf "Adi" Dasslerista. En ollut tiennyt aikaisemmin, että hän oli perustanut kenkätehtaan alunperin pienessä Baijerilaisessa Herzogenaurachin kaupungissa veljensä Rudolfin kanssa. En ollut tiennyt myöskään sitä, että veljesten riitaannuttua Rudolf perusti oman yrityksensä, joka toimi aluksi Ruda- mutta myöhemmin Puma-nimen alla.

Berliinissä kun olin, ajattelin että täältä saattaisi löytyä jokin iso vaatetusta myyvä tehtaanmyymäläalue. Fernando tiesi kertoa B5 Designer Outlet Center -nimisestä paikasta kaupungin laidalla. Vaikka hän varoittelikin matkan kestävä melko kauan, halusin lähteä, koska olin uusien kenkien tarpeessa.

Matkasin ensin erään metrolinjan päätepysäkille. Siitä matka jatkui erään bussilinjan loppuun asti, jossa vaihdoin vielä toiseen bussiin. Matka kesti yhteensä tuskastuttavat lähes kaksi tuntia.

Alue on nimeltään Demex Park, ja siellä oli yksi iso ostoskeskus täynnä erinäisten vaatemerkkien, ainakin teoriassa alennettuja tuotteita. Adidas ja Nike olivat rakentaneet erilleen vielä kaksi isoa rakennusta omille Outlet-myymälöilleen. Puman myymälää en ainakaan nähnyt missään.

Mukaan tarttui Adidakselta yksi pari kenkiä ja yksi laukku. Hinnat olivat kyllä varmasti halvempia, kuin vastaavat tuotteet keskustan kaupoissa. En silti ehkä viitsisi matkustaa uudestaan neljää tuntia keskustasta ja takaisin esimerkiksi vain yhden kenkäparin takia. Kyllähän se menee jo kannattavuusrajan alle, jos tuntipalkkana ajattelee.

Kämpän vaihto

Saavuin sitten eilisiltana sovitusti seitsemän aikaan Fernandon luo. Hänen asuntonsa sijaitsee Pankowissa, entisen Itä-Berliinin puolella, ja lähin metropysäkki on nimeltään Schönhauser Allee.

Fernando otti minut ystävällisesti vastaan Montoya-kissansa kanssa, ja jo muutaman hetken hänen kanssaan keskusteltuani tajusin, että tulisin viihtymään hänen luonaan ja seurassaan. Kissakin alkoi miltei välittömästi puskea minua ja kyöhnätä jaloissani, vaikka kuulemma yleensä puree ja raapii vieraita jos häneen kosketaan.

Fernando on kotoisin Kolumbiasta ja saapunut Berliiniin töiden perässä vuonna 2001. Töikseen hän tekee ohjelmistoalan hommia eräässä suuressa saksalaisessa firmassa. Hospitality Clubin jäsen hän on ollut vasta muutaman kuukauden niin kuin minäkin, joten meillä oli siinäkin asiassa jotain yhteistä. Sain siis kunnian olla hänen ensimmäinen vieraansa.

Fernando viritti minulle heti ystävällisesti langattoman nettiyhteyden käyttöön, että pääsisin julkaisemaan kirjoituksiani tehokkaasti sohvalla makoillen.

Lähdimmekin sitten melkein heti syömään läheiseen thairavintolaan. Lautasellinen mahtavaa ruokaa maksoi kokonaiset kolme euroa.

Yhdeksän aikoihin olimmekin jo Sage Clubin edustalla keskustassa ja painelimme nopeasti sisään, koska ennen kymmentä pääsisimme vielä ilmaiseksi. Ovivahti näytti hieman pelottavalta.

Seurueeseemme liittyi vielä kolme kaveria: kolumbialainen, venezuelalainen ja meksikolainen. Kahden jälkimmäisen kanssa kommunikointi oli vähän vaikeampaa, koska he eivät puhuneet juurikaan samoja kieliä kuin minä. Toisen kolumbialaisen, Jorgen, kanssa juttelin kyllä enemmältikin sekä englanniksi että saksaksi.

Pidin todella paikasta. Klubi oli melkoisen iso ja koostui ehkä noin kymmenestä osasta. Vietimme suurimman osan ajasta kuitenkin rauhallisella ulkoilmaosastolla uima-altaan laidalla loikoillen, keskustellen ja olutta hörppien. Kolumbialaiset kaverit osoittautuivat todella leppoisiksi ja meillä oli hauskaa yhdessä. Jorge kuuli muun muassa ensimmäistä kertaa elämässään suomea, ja sekös pisti häntä naurattamaan.

Lähdimme kuitenkin takaisin asunnolle puolenyön maissa, koska Fernandolla olisi seuraavana aamuna vielä töihin lähtö edessä. Sovimme, että seuraavana iltana menisimme katsastamaan Hospitality Clubin jäsenien tapaamisen ja ottamaan muutenkin vähän pitemmän kaavan kautta.

Paha ihminen

Varoitus: Sisältää mahdollisesti mieltäpahoittavaa materiaalia.

Samassa huoneessa kanssani majaillut, New Yorkista kotoisin oleva Dave päätti lähteä kanssani keskitysleiriä katsastamaan. Generatorin asiakkaita palveltiin taas hyvin, kun kierrokselle lähtijöitä tultiin hostellin aulasta hakemaan. New Berlin Magazinen loistavat kierrokset lähtevät liikkeelle Pariser Platz -aukiolta, jonne mekin suuntasimme kulkumme oppaamme Doronin johdattamana.

Aukion laidalta löytyvän, NBM:n kohtaamispaikkana toimivan Starbuck's Coffeen edusta täyttyi kymmenistä erinäisille kierroksille lähtijöistä. Doron, tai vain "D" niin kuin hän itseään halusi kutsuttavan, osoittautuikin oppaaksemme myös Sachsenhausenin kierrokselle.

Vain 45 minuutin metromatkan jälkeen saavuimme Oranienburgiin, josta Sachsenhausenin leirille kesti matkata bussilla vielä muutaman minuutin.

1936 käyttöön otetun leirin sanottiin olevan ensimmäinen natsien suunnittelema keskitysleiri ja samalla Himmlerin malli muualle rakennetuille leireille, jossa myös koulutettiin aikoinaan leirin työntekijöiksi tai johtajiksi halajavia. Sen toiminta jatkui aina vuoteen 1945, jonka jälkeen Neuvostoliitto otti sen omaan tehokkaaseen käyttöönsä viiden vuoden ajaksi.

Sachsenhausen ei ollut varsinaisesti tuhoamisleiri, vaan työleiri, jonne poliittiset vangit, sotavangit, juutalaiset, homoseksuaalit, muut vainotut ihmisryhmät sekä rikolliset tuotiin tekemään töitä epäinhimillisissä oloissa. Siitäkin huolimatta siellä on kuollut arviolta kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Leirillä tuotettiin tiiliä, huonekaluja, auton osia ja kaikkea kuviteltavissa olevaa. Esimerkiksi sotilaskalustoa, kuten saappaita testattiin vangeilla. Kaikessa korostui karulla tavalla tehokkuuden tärkeys. Töitä paiskittiin 12 tuntia päivässä, leivän ja veden voimalla. "Arbeit macht frei" eli "työ vapauttaa", lupasi leirin porttiin ympätty teksti. Lupaus, joka ei konkreettisesti koskaan tietenkään täyttynyt.

Työn tekeminen oli leirillä välttämätöntä, joten jos vanki menetti vaikkapa käsiensä toimintakyvyn kauhealla tavalla erikoisessa kidutuspuussa, johon ripustettiin silloin tällöin porukkaa käsistään, kädet selän takana tiukasti sidottuna, roikkumaan, ei työn teko luonnollisestikaan enää välttämättä onnistunut, joten edessä oli melko varma kuolema joko "lääketieteellisten kokeiden" tai suoraan niskalaukauksen johdosta.

Leirillä ylläpidettiin systemaattisesti epätietoisuutta ja pelkoa, jolla mielet nujerrettiin ajattelemasta loogisesti. Vangit saatettiin sattumanvaraisesti laittaa tilanteisiin, joista ei ollut helppoa ulospääsyä. Esimerkiksi vartija saattoi heittää vangin hatun aidalle, jonne meno oli ampumisen uhalla kielletty, ja jossa virtasi tappava jännitemäärä sähköä, ja käski hakea sen. Käskyn tottelematta jättämisestä seurasi tietysti ankara pieksäntä. Vangit pidettiin pelokkaina ja valppaina koko ajan muuttuvista säännöistä, joita ei aina edes voinut noudattaa. Koska muihinkaan vankeihin ei voinut juuri luottaa ilmiantojen pelossa, leiriltä pakeneminen tai kapinan nostattaminen oli mahdotonta.

Kolmion muotoista leiriä vartioi tehokkaasti vain sen yhdessä kärjessä sijaitsevaan torniin sijoitettu konekivääri. Leirin tehokkaasta mieltennujerruskoneistosta kertoo hyvin se, että yhdeksän vuoden aikana konekiväärillä ei ammuttu laukaustakaan.

Leirin yksi kammottavimmista paikoista oli myöhempinä aikoina perustettu Station Z eli Z-asema, joka toimi terveydentarkastukseksi naamioituna teurastamona. Sinne johdatettiin kaikki työntekoon kykenemättömät. Vangille kaikki näytti siis kuin lääkärikäynniltä, mutta yhdessä huoneista tuli kuula takaraivoon, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin.

Hämmentävää on myös se, miten natsijohto sai tällaisilla työleireillään myös ulkopuolisen maailman hämättyä. Propagandakoneisto sai ihmiset uskomaan leirien olevan vain vankiloita, joissa pahat ihmiset laitettiin ojennukseen töitä tekemällä. Ennen sodan syttymistä ulkomaat jopa ihailivat tätä toimintamallia. Opas tiesi myös sivuhuomautuksena kertoa, että Hitler komisti jopa erään Life Magazinen numeron kantta.

Kerrottavaa leiristä olisi paljonkin, mutta tällaiset reissut täytyy kaikkien kokea itse. Kuten oppaammekin hyvin totesi kierroksen päätteeksi vielä alkuperäisenä säilyneessä ruumiinavaushuoneessa, on hyvä muista miten julma ihminen pohjimmiltaan on kykenevä olemaan. On myös mielenkiintoista, kuten oppaamme mukaan jotkut länsimaissakin tehdyt tutkimukset osoittavat, millaisia julmuuksia ihmiset ovat kykeneviä toisilleen tekemään ääriolosuhteissa. Kansanmurhia ja samanlaisia raakuuksia tapahtuu tänäänkin maailmassa, ja tulee varmasti tapahtumaan tulevaisuudessakin. Niin surullista kuin se onkin.

Berliini, vanha tuttava

Minulla oli hetki aikaa ihastella Aachenin päärautatieaseman uutta julkisivua lentokentälle vievää bussia odotellessani. Pisti vain mietityttämään, mikä uuden betonipäällysteen valamisessa, muutaman penkkirivin ja kahden suuren valaisimen asennuksessa kesti liki koko vaihtokauteni ajan.

Pikavuoro saapui pikkuiselle Maastrichtin-Aachenin lentokentälle (MAA) ajoissa, eikä lähtöselvityksessäkään tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Poistuin maasta joskus yhdeksän jälkeen.

Laskeuduin jo tutulle Berlin-Schönefeldin lentokentälle puoli yhdentoista tietämissä. Löysin nopeasti metroon ja ostin ainoastaan pienen haparoinnin jälkeen kolmen vyöhykkeen viikkolipun metroon automaatista, joka sylki 50 euron setelistäni lähes 20 euroa takaisin kolikkoina.

Olin varannut edellisiltana hostellin, koska yöpaikkaa ei ensimmäiselle illalle alkanut mistään kuulumaan. Hetken puntaroinnin jälkeen päädyin samaan hostelliin missä asuimme keväälläkin. Kolme syytä: parhaat arviot, sijainti ja hinta, 12 euroa per yö sisältäen aamupalan. Generator. Yksi syy oli myös se, että halusin tehdä kaupunkiin saapumisen itselleni mahdollisimman helpoksi. Tuttuun hostelliin majoittuminen aiheutti kotiinsaapumiseen verrattavissa olevan tunteen.

Kahdeksan hengen huoneessa hyvin nukutun yön, aamupesujen ja -palan jälkeen olen valmis lähtemään kaupungille. Itse asiassa aion osallistua kuusi tuntia kestävälle, Sachsenhausen-keskitysleirikierrokselle. Illalla olisi sitten tarkoitus tavata ensimmäinen HC-jäsen, Fernando ja asua hänen luonaan ainakin yksi yö.