Maasta toiseen

Viisi päivää on mennyt Aachenissa ja lähialueilla seikkaillessa vieraideni kanssa. Kun toisille ihmisille näyttää paikkoja, joutuu ja pääsee itsekin tutustumaan paikkoihin joita ei ole välttämättä ennen edes huomioinut. Kaiken kaikkiaan kuluneet päivät ovat antaneet itsellenikin paljon.

Maanantaina ampaisin matkalaisia vastaan Kölnin-Bonnin lentokentälle. Jatkoimme matkaamme junalla Kölnin päärautatieasemalle. Odotellessamme Aacheniin vievää junaa, käytimme ajan hyväksi ja ryntäsimme oitis tutustumaan aseman vieressä seisovaan valtavaan tuomiokirkkoon.

Vaikka Kölnissä paistoi aurinko, eikä sadepilviä juuri näkynyt, Aachenin sään tietäen, kysyin olisiko matkalaisilla mahdollisesti sateenvarjot, jotka olin ehdottomasti käskenyt pakata laukkuun, mukana. Ei ollut. Vesisadetta olisi siis tiedossa.

Vaikka junan ikkunat matkan aikana hieman kastuivatkin, taisimme päästä kuivina hotellille asti. Aurinko nimittäin alkoi yllättäen pilkistellä pilvien takaa Aachenin päärautatieaseman pääovesta astuttuamme.

Olin ostanut matkalaisille valmiiksi 16 euroa maksaneet viikkoliput bussiin, joten pääsimme kätevästi hotellille. Bussiajelu Aachenissa on todella näppärää, koska busseja on paljon ja ne kulkevat usein. Usein myös ajallaan. Yllättävän hyvinkin, ottaen huomioon kapeiden katujen ja kaksinivelistenkin haitaribussien hidastusvaikutukset. Sain vasta muutama päivä sitten tietää että Aachenissa on toiminut melko laaja raitiovaunuliikenneverkko vuosien 1880 ja 1974 välillä. Ja ollut vuonna 1915 jopa Saksan neljänneksi suurin.

Aachenin lisäksi tutustuimme myös muihin lähikaupunkeihin, tai itse asiassa lähimaihin. Vaalsiin Hollannin puolelle teimme mielenkiintoisen retken, johon liittyi olennaisena alkuunpanevana tekijänä halu nähdä kolmen valtion raja ja Hollannin korkein piste, jotka olin tietysti käynyt jo aikaisemminkin tarkastamassa. Onneksemme kävimme ostamassa sateenvarjot Vaalsin puolelta ennen mäelle nousemista, sillä sekä kiipeämisen että laskeutumisen aikana satoi vettä, räntää, lunta, rakeita ja käpyjä.

Maastrichtissa kävimme ihmettelemässä Maas-jokea, tyhjänä ammottavaa toria, Heineken-olutta, hollannin kieltä ja kulttuuria, tomusokerilla päällystettyjä vohveleita ja melko railakasta musiikkia soittavia katutaiteilijoita. Opimme sanomaan Hoi, minkä pitäisi olla tervehdys tavattaessa ja erottaessa alankomaiseen tyyliin.

Maastrichtissa halusimme mennä johonkin aitoon turistivapaaseen pubiin. Sellainen, biljardipöydillä varustettu löytyi jostain kaupungin laidalta. Hetken pöydässä istuttuamme, keski-ikäinen baarinpitäjä tuli ottamaan tilauksemme ja kysyi mistä päin mahdoimme olla kotoisin. Kun vastasimme tulevamme Suomesta, yllätykseksemme mies kertoi käyneensä Jämsän Himoksella laskettelemassa edellisenä talvena.

Kaikki ihmiset tuntuivat kovin ystävällisiltä kuppilassa ja toivottelivat meille hyvää jatkoa poistuttuamme paikalta. Olimmekohan ensimmäiset suomalaiset siellä?

Matka Luxemburgiin tuntui liian pitkältä ja ehkä kalliiltakin, ottaen huomioon siitä saatavan hyödyn: voisimme sanoa käyneemme siellä. Päätimme siis sen sijaan käydä Belgian puolella Kelmiksessä. En ollut itsekään koskaan käynyt Belgian puolella, joten lähdin ilomielin mukaan.

Kelmiksestä löysimme jonkin paikallisen pienen baarin, taas kerran biljardipöydällä varustettuna. Meidät otettiin jälleen ystävällisesti vastaan, huolimatta varmasti melko ilmeisestä turistilookistamme. Tilasimme Leffeä, tietysti. Ja vielä hieman kehumalla sitä hyväksi olueksi, saimme hymyn kirpoamaan paikan pitäjän kasvoille.Lähtiessämme nainen vielä halusi opetella suomea ja toivotti meille heiheit kuorossa asiakkaiden kanssa ovesta ulos astuessamme. Olimme kuulemma ensimmäisiä suomalaisia siellä koskaan.

Nyt istumme jo junassa ja odottelemme lähtöä kohti Pariisia. Seuraavatkin viisi päivää tulevat olemaan varmasti kovin mielenkiintoiset.